— Ja kysyin, että voisiko hän neuvoa minulle tien Luutnantinkadulle. Hän hymyili. Olisitte nähneet hänen hymyänsä, hänellä oli niin autuaallisen sielukas hymy… Ihan presiis niinkuin teillä nyt juuri, luutnantti! Aivan sama enkelimäinen väre huulien ympärillä.
Veikko-Ilmari punastui taas.
— Mutta minä pyydän, neiti Selin, sammalsi hän.
— No, no, ei siitä tarvitse punastua. En minä mitään pahaa tarkoittanut.
— Ehkä sinä olisit hyvä ja jatkaisit kertomustasi, sanoi Elvi hieman terävästi. — Sinä siis kysyit siltä tuntemattomalta herralta…
— Että missä Luutnantinkatu on. Ja hän hymyili minulle ihan kuin tuo tuossa äsken, siitä ei päästä mihinkään.
— Ja sitten? Hän kai puhui jotakin myöskin. Vai ilmaisiko hän ajatuksensa pelkillä hymyilyillä?
— Oi, hän puhui paljon. Hän sanoi, ettei sellaista katua ollut olemassakaan. Minä kysyin, oliko Majurinkatua, mutta hän kertoi, ettei ollut sitäkään. Johon minä sanoin, että tämä on huono kaupunki. Hän hymyili taas autuaallista hymyään ja ehdotti Kapteeninkatua. Niin me sitten lähdimme talsimaan Kapteeninkatua kohti, ja hän oli tavattoman kohtelias ja pyysi saada kantaa kapsäkkiäni. Mutta minä annoin hänelle omenakorin, koska kapsäkissä oli kaikki minun mammonani. Ja sitäpaitsi omenakori painoi enemmän. Se taisi muuten painaa hänelle vähän liian paljon, sillä jonkun ajan perästä hän pani sen kadulle ja sanoi että hyvästi nyt, hänellä oli pikkuisen kiire, ja nosti hattuaan ja lähti luikkimaan.
— Mikä roisto! Hyvä että pääsit hänestä niin vähällä, sanoi Maire.
— Ensin hän kyllä kovasti ehdotti, että voisin tulla hänen luoksensa yöksi, kun emme muka löytäisi Kapteeninkatua pimeässä. Hän kehui itsellään olevan yksinäisen poikamiehen asunnon, oli huone ja alkoovi, minä kyllä saisin nukkua alkoovissa hänen sängyssään ja hän menisi sohvalle maata.