Sanat kuuluivat taas kiusallisen selvinä kassahuoneesta. Ja Jakkulasta rupesi tuntumaan hieman kuin hän olisi kavaltanut vanhat uskolliset veljensä jäädessään tänne neitosten pariin.
— Onko totta, herra Jakkula, kysyi Irja Heimo, — että osakunnan kaikki kaikessa, meidän yhteinen ystävämme Viljo Holm on joutunut sotaväkeen?
— Totta on, kruunun pöksyissä paseerailee poika nykyään. Osakunnassa on jo pantu toimeen rahankeräyskin, jotta hänelle tilattaisiin »Sotahuuto».
— Mainiota! huusi Irja.
— Minäkin avustan viidellä pennillä, jahka tästä rikastun ja köyhtymästä lakkaan, sanoi Kyllevi.
— Hyvä on, sanoi Jakkula. — Pienimmätkin avustukset otetaan kiitollisuudella vastaan. Kestääköhän kovinkin kauan, ennenkuin te täytätte lupauksenne? Tarkoitan vain, että jos se Holmin poika olisi vähän niinkuin päässyt pois armeijasta silloin jo.
— Ei ole tietoa, sanoi Kyllevi. — Kun on niin haljusti käynyt, että Jumala unohti ne markanlantit minun kelkastani. Hei hellumarei, olisipa minulla miljoona markkaa, niin mitäs muuta kuin ostaisin auton, ottaisin äijän ja lähteä huristaisin ulos maailmalle!
Kyllevi oli innoissaan hypännyt pöydälle istumaan. Huoneeseen oli vähitellen kokoontunut useita osakuntalaisia, jotka eivät viitsineet mennä keskustelukysymystä kuuntelemaan, vaan olivat tulleet osakuntaan vain huvitellakseen ja tavatakseen tuttavia. Ja Kyllevi näkyi olevan jokaisen huomion esineenä.
— Vai autoko se teidän päämääränne tässä elämässä on? kysyi Jakkula.
— Niin justiinsa. Hyvässä kunnossa oleva vähänkäytetty auto. Ostettu vanhanpiian huutokaupasta. Mitäs minun on paremmalla väliä, vanhan ryssänlesken. Ja se mieskin voisi sitten samalla olla sofföörinä, eli kuinka sitä hienosti sanotaan, minä nähkääs olen vähän niinkuin maakalaistunut siellä Peräkulmalan puolella.