Osakunnan pojat piirittivät kilvan Kyllevin. Hän oli täydelleen voittanut heidät.
— Kesyttämätön villivarsa jostain Peräkulmalasta, kuiskasi Kosti Kaipia
Jakkulalle. Ihastuttavan alkuperäinen. Kerrassaan hurmaavan maakalainen!
— Hm, hm, sanoi Jukka Jakkula. — Vaarallinen otus. Suuren maatilan ainoa perijä. Saa nähdä kuka meidän osakuntamme pojista hänet sieppaa.
— Kun ei vaan jonkin vieraan osakunnan hurmaaja ehtisi väliin, sanoi Kaipia synkkänä. — Näin jentan tässä yhtenä päivänä Fazerilla sen adonismaisen medisiinari Vaahdin kanssa. Tiedäthän, se pitkäkoipinen, suloisesti hymyilevä nulikka, johon kaikki böönat pihkaantuvat.
— Aijai, sanoi Jakkula ja kävi murheellisen näköiseksi.
Kokoussalista työntyi vähitellen yhä lisää osakuntalaisia. Jakkula rupesi jo pelkäämään että sinne vähitellen ei jäisi keskustelua jatkamaan muita kuin inspehtori ja kuraattori sekä alustaja itse.
Kyllevi oli kaiken keskustana. Hän lausui peittelemättä julki suuttumuksensa sen johdosta, että keskustelukysymyksen pitkittymisen tähden ei saatu tanssia. Hän innostui opettamaan muille erästä tanssia, jonka hän vakuutti olevan tavattomasti muodissa Peräkulmalassa ja jota tanssittiin laulun säestyksellä. Sen nimi oli »Kerenski».
Kerenski se leipoi hapantaikinan, suolaksi hän aikoi köyhän Suomen maan. Ai ai, Kerenski…
Silloin Kyllevi äkkäsi luutnantti Launon, joka hänen huomaamattaan oli tullut sisälle ja jäänyt seisomaan ovensuuhun.
Kyllevi pysähtyi keskelle lattiaa ja huusi yli huoneen: