Kyyneleet kohosivat jo Kyllevin silmiin.
Silloin Veikko-Ilmari hätääntyi.
— Älkää nyt sentään huoliko. Enhän minä sitä tarkoittanut. Naurakaa taas, niin en koskaan enää puhu näin.
— Lupaatteko?
— Lupaan. No, kas noin.
Tyttö hymyili taas veikeästi.
Luutnantti taivutti tytön luokseen, huulet lähenivät taas huulia, pari millimetriä oli taas vain väliä…
Silloin kaikuivat taas askeleet, tällä kertaa todelliset, proosalliset vahtimestarin askeleet.
— Kello on neljä. Galleria suljetaan.
He olivat molemmat kavahtaneet pystyyn. Kyllevi katsoi rannekelloaan.