— Mitä hittoa! sanoi Ensio Vaahti. — Jos kerta muutatte alaa, niin ruvetkaa sitten lukemaan lääketiedettä. Se vasta jotakin on.
— Pyh pihkaa, sanoi Kyllevi.
Mutta Ensio Vaahti innostui.
— Vakuutan teille, että te sopisitte erinomaisesti lääkäriksi. Te olette päättäväinen ja tarmokas, teillä on tarkka huomiokyky ja hyvä supliikki. Ja ajatelkaa, miten mielenkiintoisille aloille lääketiede viime aikoina on ulottanut tutkimuksensa. Psykoanalyysi esimerkiksi on jotakin tavattoman hauskaa. Ja suggestioni-ilmiöt sitten! Suggestioni on tulevaisuuden taidetta, jos niin saa sanoa. Tulkaapas, neiti Selin, ylihuomenna minun kanssani kuuntelemaan tohtori Lo Mahran esitelmää suggestionista ja katselemaan, miten koko Helsinki antautuu hänen kokeiltavakseen. Vakuutan, että se on mielenkiintoisempaa kuin mikään taidenäyttely konsanaan. Tulettehan?
Kyllevi oli Vaahdin kaunopuheisten sanojen aikana hajamielisesti silmäillyt ulos Kluuvikadulle. Näytti siltä, kuin hänen kavaljeerinsa innostunut puhe olisi mennyt kokonaan ohi hänen korviensa. Vähitellen hän irroitti katseensa vastapäätä katua olevan kellokaupan kylttikellosta ja suuntasi hajamielisen haaveilevat silmänsä Vaahtia kohti.
— Sanoitteko te jotakin?
Ensio Vaahti hymyili enkelimäisen kärsivällisesti.
— Kysyin, haluatteko tulla kanssani ylihuomenna tohtori Lo Mahran esitelmää kuuntelemaan.
— Ylihuomenna? sanoi Kyllevi uneksivalla äänellä. — Ei, silloin minä en voi tulla.
— Niinkö? sanoi Vaahti surullisesta, ja hänen kauniit kasvonsa synkkenivät. Hän oli hemmoitellun lapsen näköinen, jolta kielletään namusia.