— En minä ärsytä.
— Juu.
— Ei.
Keskustelu päättyi uudelleen. Kyllevi katsoi taas ulos ikkunasta. Hän ei oikein voinut käsittää, miksi hänen ajatuksensa koko ajan kieppuivat sen Ateneumin Edelfelt-salin ympärillä. Hänen silmissään väikkyi koko ajan jotakin sinistä, hän näki edessään sinisen lentäjän-univormun ja uskollisen siniset silmät, jotka anoivat ja pyysivät…
Sitten hän äkkiä havahtui, kun tarjoilijatar asetti suklaakupin hänen eteensä ja leivostenmyyjätär lähestyi kukkuroillaan olevan tarjottimensa kanssa. Ei, hiisi vieköön koko haaveilemisen. Ei nyt ollut sellaiseen aikaa.
Hän katseli Ensiota ja huomasi, että tämäkin oli ruvennut silmäilemään ulos ikkunasta. Silloin hän raivostui. Nuoret tytöt tahtovat kyllä mielellään istua ja katsella unelmoiden ulos ikkunoista. Mutta he suuttuvat vallan kauheasti, jos heidän kavaljeerinsa menettelevät samoin. Ja Ylä-Fazerilla on kavaljeerilla kaikkein vähimmin lupa olla hajamielinen ja haaveksivainen.
Siksi Kyllevi tähtäsi murhaavimman katseensa Ensiota kohti ja sanoi ääni oikeutetusta kiukusta ja ivasta väristen:
— Teille taisi varmaankin jäädä puheenkerä taskuun, herra lääketieteen kandidaatti.
— Mitä varten te olette tänään noin julmettuneen tuppisuu, jos saan luvan kysyä?
Ei vastausta. Ensio Vaahti silmäili vain yhä tarkkaavaisemmin
Kluuvikatua.