Silloin Kyllevi löi nyrkkinsä pöytään, niin että lusikat kilahtivat ja kermavaahto läikkyi kupista teevadille.
— Mitä te oikeastaan mulkoilette, häh?
Ensio käänsi hitaasti silmänsä Kylleviä kohti ja katseli levollisesti, joskin samalla hieman hajamielisesti hänen kiukusta punoittavia kasvojaan.
— Seurasin vain neidin taidehistoriallisen katseen viitoittamaa suuntaa. Ja minun täytyy ihmetyksellä tunnustaa, että Kluuvikatu on todellakin satumaisen kaunis juuri tässä valaistuksessa. Nuo ihmeelliset valöörit, nuo valojen ja varjojen vaihtelut…
Nyt Kyllevin kärsivällisyys räjähti kokonaan.
— Suu tukkoon, ja vähän sassiin! Älkää enempi nokkaanne naputtako!
Hän kokosi kuumeisella vimmalla kauluksensa ja muhvinsa ja käsilaukkunsa.
— Nyt minä lähden! Moints!
Ensiolla oli täysi työ saadessaan hänet rauhoittumaan.
— So so, sanoi hän lepyttävällä äänellä. — Älkää nyt huoliko. Leikillänihän minä vain… Istutaan rauhassa ja puhutaan mukavia. Eikös niin? Esimerkiksi siitä uudesta Valentino-filmistä. Mitenkäs olisi, jos menisimme sitä tänä iltana katsomaan. Vai eikö teillä ehkä ole aikaa?