— Valentino! — Kyllevin silmät loistivat ja hän istuutui innoissaan uudelleen paikalleen. — Totta kai me lähdemme katsomaan Valentinoa, ja ihan viivana vielä. Voi jukrapoo, hän on hurmaava! Tiedättekö te, minä suorastaan jumaloin häntä, hän on minun ihant…
Ensio naurahti ja silitteli hellästi Kyllevin kättä. Kyllevi ei ollut mitään huomaavinaankaan, vaan antoi hänen silitellä.
— Te jumaloitte häntä, sanoi Ensio ymmärtäväisesti. — Luonnollisesti te jumaloitte häntä. Mutta voitteko selittää minulle miksi? Voitteko te antaa psykologisen analyysin tunteittenne motiiveista?
— Psykologisen analyysin! Kyllä teidän kanssanne käskee. Mitä varten teidän oikeastaan aina pitää olla niin riivatun psykologinen, sitä en käsitä. Ettekö te tiedä, että me tytöt emme jaksa olla psykologisia?
Ensio hymyili.
— Anteeksi. Unohdin kokonaan. Kun te tytöt ette jaksa olla edes yksinkertaisen loogillisia, niin tietysti ette kykene olemaan psykologisia, mikä on paljon monimutkaisempaa. Mutta antakaahan kun yksinkertaistutun asian. Mikä teitä Valentinossa erikoisesti viehättää?
Kyllevi tuumi hetkisen.
— Ulkonainen…
— Oletteko te todella niin pinnallinen?
— Älkää keskeyttäkö minua. Ulkonainen ja sisäinen olemus yhdistettyinä. Hänen mystillisesti välähtelevät silmänsä, hänen vakava ja hieno hymyilynsä, hänen joustava vartalonsa, hänen ratsastamisensa, hänen tanssinsa ja hänen suutelemisensa. Hänen ritarillisuutensa, hänen kuuma intohimonsa ja hänen romanttinen surumielisyytensä. Tuo sympaattinen koruttomuus ja rehellisyys koko hänen olemuksessaan, missä ulkonainen kuvastaa sisäistä ja missä voi lukea sielun väreilyt kuin avoimesta kirjasta. Tuota aivan erikoista miehekkyyden ja poikamaisuuden yhdistelmää, sitä me tytöt rakastamme. Ymmärrättekö te mitä minä tarkoitan?