— Tuskin, sanoi Veikko-Ilmari hajamielisesti.
Hän oli huomannut Kyllevin ovella.
— Tulisit vain kerrankin häntä kuuntelemaan, sanoi Elvi rukoilevasti. — Minua surettaa, että sinä tässä asiassa olet niin välinpitämätön, meillä molemmilla kun aina muuten on ollut niin samanlaiset mielipiteet… Jassoo, Kyllevi. Haetko sinä jotakin.
— Tulin vain katsomaan tätä sinun mielenkiintoista sohvaasi, Elvi-kultaseni, sanoi Kyllevi hieman pisteliäällä äänellä. Tahtoisin nimittäin niin hiivatin mielelläni tietää, onko se rokokoota vai rousseauta, vai mitä tyyliä se on.
— Se on empireä, sanoi Elvi. — Se sinun varsin hyvin pitäisi tietää, sinä kun olet lukevinasi taidehistoriaa.
— En minä enää lue taidehistoriaa. Se on jo voitettu kanta. Olen päättänyt muuttaa alaa ja lukea lääkäriksi.
— Niinkö? naurahti Elvi. — Kolmannen kerran tänä syksynä! Mitähän sinä, lapsikulta, vielä ennätätkään, ennenkuin lukukausi päättyy!
Myöskin Veikko-Ilmari nauroi.
— Kun yliopiston tiedekunnat loppuvat, niin te kai menette talouskouluun ja käsityökursseille, sanoi hän. — Sitenhän loppuu niin monen siivettären yliopistollinen odysseia.
Kyllevi loi Veikko-Ilmariin vihaisen katseen. Uskaltaakin, senkin mokoma, ajatteli hän itsekseen, mutta ei sanonut mitään. Seisoi vain ovenpieleen nojaten ja tuijotti pariskuntaa sohvalla.