Kyllevi katseli häntä hieman hämmästyneenä.
— Teillä? Miksi juuri teillä?
— Ajattelin vain…
Silloin Kyllevi äkkiä purskahti nauruun.
— On, onhan sitä syytä teilläkin! Juur' vissist'. Tehän se juuri oikeastaan kaiken alku ja juuri olettekin. Hahahaa! Mitä varten te tulitte noin nolon näköiseksi, sanokaa?
— En oikein ymmärrä… Kun te nauratte noin kovasti.
— Teistä ne ristiriidat kyllä oikeastaan johtuvat, mutta ei sillä tavalla kuin te luulette, ei, ei ollenkaan!
— Millä tavalla minä sitten luulen?
— Että minä… Hahahaa, se on liian hassua, oikein naurattaa, kun sitä ajattelee. Että minä muka olen — olen pihkaantunut teihin! Niin te luulette. Hahahaa! No, ei teidän silti tarvitse olla noin nöyrtyneen näköinen. Erehtyväthän sitä suuremmatkin psykoanalyytikot.
Ensio Vaahti ei sanonut mitään. Istui vain paikallaan ja jurotti.