Rouva Lackson asetti kukkamaljakon pöydälle ja tuli ohimennen taputtamaan Kylleviä poskelle.
— No, pikku Kyllevi, mitä varten sinä olet noin totisen näköinen? Etkö sinä iloitse Elvin onnesta?
— Elvin onnestako?
— Niin, kun Elvi on saanut niin peräti hauskan ja miellyttävän sulhasen. Minun ymmärtääkseni sinäkin, Kyllevi, olit kovasti mieltynyt siihen nuorukaiseen.
Kyllevi kalpeni ja ryntäsi ylös tuoliltaan. Veikko-Ilmari! välähti hänen aivoissaan. Veikko-Ilmari! Se on siis sittenkin totta.
— Mutta Kyllevi, mikä sinun oikein on? Oletko sinä sairas?
Nisse tuli samassa sisälle ruokasaliin.
— Eikö täällä jo kohta saada kihlajaiskahvia? kysyi hän. — Minun pitäisi nimittäin juuri lähteä Santahaminaan. Soitin äsken Veikko-Ilmarille, ja hän lupasi, että mahdollisesti pääsisin lentämään, koska oli sopiva ilma.
Kyllevin silmät menivät selkoisen selälleen.
— Mitä hittoa! Eikö hän sitten olekaan täällä?