»Se on huono mies, joka antaa venäläisten tappaa itsensä», sanoi vaimo kylmästi.
Ja Jorma itse vakuutti:
»Minkäs minä raivostumiselleni voin, kun ihmiselle on annettu näin kuuma veri? Ja kuka voisi olla raivostumatta sinun puolestasi nyt? Minä olen varma, ettei koko Novgorodissa ole sellaista miestä, joka kykenisi minut tappamaan silloin, kun puolustan sinua, uskotko?»
Tyttö katsoi rakastettuunsa eikä voinut muuta kuin sanoa:
»Uskon.»
Tästä päivästä lähtien Jorma vietti kaiket päivät työssä kuin tahtoen näyttää, että hän olikin omien sanojensa veroinen. Hän leikkasi Marjatan kylvämän ohran eikä huolinut toista avukseen, vaan sanoi:
»Kun sinä olet tämän kerran kylvänyt, niin pitäähän minun saada se leikatuksi.»
Kun se työ oli lopussa, alkoi hän kutoa verkkoa valittaen, että hänen veneensä oli jäänyt Pielisjoen suuhun.
»Sen minä käyn soutamassa virtaa ylös ja vetämässä kankaan poikki Höytiäiseen, sillä täytyyhän talossa olla venekin, jotta saamme kalastella.»
Mutta Marjatta aavisteli, että tuo kaikki oli vain tekosyy, jolla Jorma tahtoi pujahtaa uudelle tilinteolle Stefanin kanssa. Sentähden hän käänsi tämän ajatuksia toisaalle. Ja Marjatta oli hyvillään, kun sai lykätyksi noita aikeita päivästä päivään. Mutta samaan aikaan koetti taas äiti tehdä venäläisvihansa takia kaikkensa saadakseen Jorman surmaamaan Stefanin ja polttamaan koko luostarin. Ja aina silloin, kun äiti otti puheeksi sen, luuli Marjatta menettävänsä oman asiansa.