»Joko viimeinkin olet viisastunut niin paljon, että alat jättää kasteesi?» — kysyi vaimo. »Joko nyt, kun tapasit sen suurimman roiston, alat uskoa, että jumalaiset ovat hulluja houreita?»
»Kuka on sanonut, että olen jättänyt kasteeni?» kysäisi Jorma nopeasti.
»Näenhän sen sinusta itsestäsi.»
»No niin, olkoonpa kuinka tahansa, mutta uskoa en ole vielä muuttanut.
Enkä luule, että usko, vaan sen miehet ovat täällä vääriä.» Ja
itsekseen hän ajatteli: »Taikakalun haen luostarista pois, vaikka koko
Novgorod ja Moskova olisivat minua vastassa!»
Ajan oloon alkoi Jorma kotiutua mökkiin. Hän raatoi päivät päästään näyttäen, ettei vaimo turhaan pitänyt vierasta miestä kattonsa alla. Munkinvelvollisuudet näyttivät jo unohtuneen, ja tilalle oli tullut vanhojen raivaajien työhalu. Marjatta oli epäilemättä tuosta muutoksesta hyvin mielissään. Hän katsoi, kuinka Jorma laittoi uudet ovet, korjasi lattiaa, kantoi uusia turpeita ja tuohia katolle ja touhusi kuin omassa kodissaan.
Mutta vaikka Jorma olikin aina reipas, puhelias ja avomielinen kaikessa, huomasi tarkkasilmäinen Marjatta jonkin seikan painavan häntä. Ja kerran, noiden kahden laskiessa verkkoja Kontioniemen kupeelle, katseli Marjatta ensin ääneti Jorman puuhailemista veneen perässä ja kysyi sitten:
»Sanopa, mikä asia sinusta ei ole niinkuin pitäisi olla? Oletko kyllästynyt äitiin?»
»Minäkö kyllästynyt? Ja miksi juuri häneen, joka on antanut suojan pääni päälle?»
»Luulin, että olisit, kun äiti on niin kummallisen ankara siinä kasteasiassa. Mutta syy on siinä, että hän on niin vanha ja sairas. Hän vihaa venäläisiä aivan sydämensä pohjasta.»
»Äitisi on kunnon ihminen.»