»Etkö sinä tahdokaan minua sitten?»
»Voi, Marjatta, sinähän tiedät, kuinka mielelläni sen tekisin. Mutta etkö ole huomannut, ettemme voi mennä yhteen, kun sinä olet kastamaton ja minä kastettu.» Ja mielessään Jorma lisäsi: »Kun minä olen munkki!»
»Jorma, vieläkö sinä ajattelet sitä? Minä jo luulin, että sinä jätit sen asian ainiaaksi mielestäsi. Hylkää koko se kirottu uskosi! Me asumme sitten yhdessä täällä ja rakennamme vaikka hovin. Äiti kuolee pian, ja silloin minä jäisin aivan yksin tänne metsään, jos sinäkin menisit pois.»
Tässä Marjatta hyrähti itkuun, mutta kyynelensä kuivuttuaan jatkoi:
»Etkö todellakaan rakasta minua niin paljon, että voisit jäädä luokseni?»
»Marjatta, minä lupaan, etten koskaan jätä sinua yksin! Minä koetan etsiä tietäjän, joka pesee minusta pois kasteveden, ja sitten otan minä sinut omakseni.»
»Tee se! Tee se minun tähteni, muutoin tulisin liian onnettomaksi!»
Niin jäi Jorman huoleksi järjestää parhaimpansa mukaan kahden ihmisen tulevaisuus. Hän sai vastuuntunnotta kahden ihmisen onnesta, mutta sepäs antoikin voimia kahta vertaa enemmän toimia niin, ettei Marjatan tarvitsisi pettyä toiveissaan. Helppohan Jorman olisi ollut kadota maailmasta vaikka minne, jos hän olisi ollut yksin, mutta nythän heitä olikin jo kaksi kulkemassa samaa tietä.
Ja päivät päästään hän koetti miettiä, miten päästä irti munkkivalastaan ja saada Marjatta omakseen. Ja vaikkei ollut vielä mitään ratkaisua ilmaantunutkaan, oli hän kuitenkin varma, ettei hän koskaan jättäisi tyttöä. Ja kaikki tuntui siltä kuin jokin hyvä keino olisi ollut tulossa. Mutta jos sellaista ei olisi tullut, olisi hänen täytynyt tehdä itselleen se häpeä, että rikkoisi rohkeasti valansa, ottaisi Marjatan vaimokseen ja olisi puhumatta sanaakaan siitä, että hän oli munkki.
Äiti oli viime aikoina tullut entistään huonommaksi, muttei silti antanut toisten hoitaa itseään.