Kun Marjatta tiedusteli, tahtoiko hän jotakin, saattoi vaimo vain vastata:
»En tahdo mitään. Tee sinä vain omia töitäsi. Minä joutaisinkin kuolemaan jo, sillä johan te Jorman kanssa näytte osaavan tulla toimeen ja pitää huolta itsestänne. Olen iloinen, että olet löytänyt hänet itsellesi. Jorma on hyvä mies, vaikken vielä tiedäkään, kuka ja mistä hän on. Luulen, että hänellä on takanaan jotakin surullisia tarinoita, joita hän ei tahdo meillekään kertoa. Mutta hän kyllä pitää sinustakin huolen. Koeta sinä vain saada kitketyksi viimeisetkin kasteen vaikutukset hänestä, niin silloin on kaikki hyvin!»
Ja iltaisin taas, kun kaikki kolme olivat yhdessä, puhui äiti nuorille aivan kuin tahtoen jättää heille viimeiset neuvonsa ennen pois lähtöään. Ja viimeiset sanat olivat joka kerta:
»Älkää luottako koskaan liian paljon muihin kuin toisiinne ja itseenne, sillä ihmiset pettävät teitä helposti, mutta toisillenne ja itsellenne olette te kumpainenkin uskollisia.»
Ja eräänä syksyisenä päivänä, kun Jorma oli aamusta iltaan saakka ollut metsässä, ei tyttö malttanut enää odottaa, vaan meni hakemaan häntä kotiin. Etsitty löytyi kaukana kankaalla istumassa kaatamansa hirsikasan päällä pää käsien varaan vaipuneena. Pitkän matkan päästä toinen heilutti kättään ja huusi Jormalle:
»Hei, poika!»
»Oletpas sinä lähtenyt tänään kauas liikkeelle.»
Marjatta tuli Jorman vierelle silittäen tämän päätä ja sanoi:
»En voinut olla enää sisällä, kun aloin jo olla levoton sinusta. Eihän luostari ole kaukana täältä ja sieltä saattaa tulla kaikenlaista pahaa. En tiedä, mutta minusta tuntuu kuin jokin olisi alituiseen ja kaikkialla vainoomassa sinua.»
»Jos sinä pelkäät sitä, niin en jätä sinua yksin koskaan.»