»Heti, kun vain saamme kaiken valmiiksi. Minä otan tarkan selon kaikista asioista, jottei pettymyksiä tulisi.»
»Jorma, meille tulee ihana elämä!» — huusi tyttö, lentäen toisen kaulaan ja jääden riippumaan ilmassa. »Mennään nyt kertomaan äidille uudesta suunnitelmastamme!»
»Kumpi meistä puhuu siitä ensiksi?»
»Puhu sinä, Jorma.»
Näin kuiskutellen seisoivat he jo portailla, ja vasta kun Marjatta suostui puhumaan asiasta äidilleen, astuivat he sisään. Mutta kun he tulivat vuoteen viereen, ei äiti enää kuullutkaan heitä, vaan nukkui liikkumattomana lavitsalla, silmät suljettuina ja huulilla hymy, joka kertoi, että äiti oli jo lähtenyt ennen nuoria pois vanhasta kodistaan etsimään onnellisempia oloja. Nyt hän oli lähtenyt aivankuin tahtoen siirtyä pois tieltä, ettei olisi ollut estämässä nuorten onnea ja heidän matkaansa uusiin maihin.
Kun nämä huomasivat vanhuksen kuolleen, seisoivat he hetkisen hämmästyneinä, sillä kaikki oli tullut niin odottamatta ja aavistamatta. Ja sitten, kun Marjatta alkoi tajuta, mitä oli tapahtunut, voihkaisi hän: »Äiti!» — ja itkuun hyrskähtäen vaipui lavitsan viereen polvilleen. Siinä nyyhkytti tuo onneton eikä kuullut Jorman lohdutusta.
»Marjatta, älä itke, näethän, kuinka äitisi hymyilee. Hän varmaan aavisti meidän puheemme ja mielessään suostui meidän suunnitelmiimme.»
»Jorma», sanoi tyttö, »nyt minä olen yhtä yksin kuin sinäkin silloin, kun tulit ensimmäisen kerran meille. Nyt minulla ei ole minkäänlaista turvaa, — pidä siis sinä huoli minusta!»
»Älä ole levoton! Tiedäthän, että olen luonasi.»
Orpo suojeli toista orpoa ja koditon auttoi sitä, jolla ei itselläänkään ollut kattoa päänsä päällä. Koko yön he istuivat ruumiin ääressä, sillä Marjatta ei tahtonut mennä lepäämään ja Jorma ei jättänyt häntä. Väliin katkaisi hiljaisuuden tytön rinnasta lähtevä nyyhkytys tai huokaus. Jorma istuutui rahille, antaen päänsä vaipua käsien varaan. Oliko hän siinä hetkisen nukahtanut tai eikö, mutta kun hän nosti päänsä jälleen ylös, pilkisti aurinko jo ikkunaluukusta sisälle, tehden lattialle kirkkaan valojuovan. Marjatta oli nukahtanut, päätään lavitsan reunaan nojaten. Mutta kauan hän ei ollut nukkunut, koskapa silmäripsissä loisti vielä pieni, kirkas kyynel.