Jorma nousi ja hiipi hiljaa ulos, missä kaste loisti samanlaisina pieninä kyynelinä. Mutta pianhan oli aurinko haihduttava kastehelmet kukkien lehdiltä ja pian oli kuivuva kyynel Marjalankin silmästä. Ja juuri silloin, kun kastehelmet alkoivat kieriä maahan, heräsi nukkuja ensimmäiseen orpoutensa päivään.
Ja kun paria päivää myöhemmin pidettiin hautajaiset, ei saattajina ollut muita kuin Marjatta, Jorma ja pari kolme lähintä naapuria, samat Lehmon ja Kontiolahden miehet, jotka olivat aikoinaan olleet veronkantopaikalla yht'aikaa Jorman kanssa. Munkkia he eivät kuitenkaan enää tunteneet.
Kun ilta saapui, niin Marjatta ja Jorma istuivat vieretysten pirtin porras kivellä. Aurinko oli jo painumassa Höytiäisen taa, Kontioniemessä kuului hovin lehmäkarjan kellokas helisyttävän kelloaan ja lahdella souti vene täynnä nuorta, ilakoivaa väkeä.
»Nythän, Jorma, me voisimme lähteä matkalle sinne Ruotsin puolelle.»
»Niin, me kaksi voisimme lähteä vaikka heti. Etsisimme itsellemme työtä talveksi, ehkäpä minä pääsisin linnan varusväkeen. Ja siinä sivussa voisimme katsella talonpaikkaa ja keväällä aloittaa kovat työt.»
»Tämä mökki jääköön tänne, sehän on pajarin ja hän saa sen vaikka polttaa, jos huvittaa. — Mutta mikä se paikka on, jonne meidän pitää mennä?»
»En muista varmaan, mutta taisivat sanoa sitä Olavinlinnaksi. Itse raja kuuluu menneen niin peittoon, etteivät suuret herratkaan kuulu tietävän, mistä se kulkee, joten sen yli karkaaminen on helppoa. Ja ruotsalaiset kuuluvat olevan hyvin mielissään siitä, että täältä Novgorodin Karjalasta muuttaa sinne ihmisiä.»
»Ja milloin lähdemme?»
»Vaikka heti, kun vain saamme asiat kuntoon!»
»Joko ylihuomenna, Jorma?»