»En luule siinä talossa löytyvän niin suurta vastusta, että siihen tarvittaisiin suuria joukkoja.»
Eihän Jorma erikoisemmin tahtonutkaan olla siinä yrityksessä mukana, sillä olihan luostari kaikesta huonoudestaan huolimatta ollut hänen kotinsa yli kymmenen vuotta.
Ja nyt, kun Jorma muisti luostarin ja matkan Olavinlinnaan, muistui mieleen taikakalukin.
»Sen minä haen sieltä ennenkuin lähdemme täältä Marjatan kanssa pois!»— ajatteli hän itsekseen, mutta jatkoi ääneen vierailleen: »Eihän sellaisten kuin Stefanin ja muidenkin nujertaminen tuota kovin paljon vaivaa yhdellekään miehelle.»
»Ei, mutta kun on mukana useampia miehiä, niin siinähän menee samalla koko luostarikin yhdellä kerralla. Kun kerran aikoo mennä sinne, niin tekeepähän siitä niin puhtaan, ettei tarvitse enää uudelleen lähteä! Millainen mies se pääpeto Stefan muuten on?»
»Onpahan mies musta ja ilkeä kuin piru, röyhkeämpi kuin pahinkaan pajari, pelkurimpi kuin yksikään muu munkki ja kavalampi kuin veljensä paholainen itse.»
Ja eräs nainen, jonka puheesta saattoi vielä huomata Pyhän Iljan kasteveden vaikutusta, sanoi:
»Älkää hyvät miehet tappako ketään, se on synti taivasta vastaan!» Ja hänen oma miehensä vastasi siihen:
»Kunhan ensin saisimme järjestykseen kaiken tämän maan päällä olevan, niin voisimme sitten ajatella taivaallisiakin asioita.»
Mutta Jormaa vain ei saatu mukaan. Hän istui mietiskelevänä, ja
Marjatta oli tyytyväinen.