VIII.
Seuraavana päivänä Jorma ei saanut rauhaa ajatukseltaan, että taikakalu saattaisi jäädä luostariin ennenkuin he lähtisivät matkalle. Hänhän tiesi jo isiensä kohtalon ja äidin varoitukset ja hän tunsi sen muutenkin liian rakkaaksi, voidakseen jättää sen luostariin, jossa se kenties piankin palaisi yhdessä seinien kanssa. Ja ehkäpä se hänen kaulassaan riippuessa saattaisi tuottaa onnea hänelle ja Marjatalle heidän matkatessaan Ruotsin rajan toiselle puolen. Nyt oli lähdön aatto, siis tänään oli viimeinen tilaisuus hakea se. Salaa hän hiipisi työpirttiin, Stefanin ja munkkien tietämättä, ottaisi omansa ja yhtä salaa tulisi luostarista takaisinkin. — Niinpä sanoikin Jorma pihalla mennessään Marjatalle:
»Minä käyn tuolla Lehmon puolella ja viivyn siellä vähän aikaa. Älä ole levoton, eihän sinua täällä mikään uhkaa.»
»Mutta tulethan pian takaisin? Minä tulen sinua vastaan
Jaamankankaalle. Mihin aikaan joudut?»
»Tule silloin, kun aurinko ehtii tuonne Sikosaaren ja Joutsenisen välille. Silloin joudun takaisin.»
Marjatta saattoi Jormaa vähän matkaa ylös rinnettä. Koivikossa he pysähtyivät katselemaan kaunista maisemaa Höytiäiselle. Näytti olevan viimeinen kesäinen päivä ennen pitkää, pimeätä ja sateista syksyä. Tuuli oli jo asettunut, ja koivujen oksat liikkuivat vain sen verran, että viimeiset niissä kiinni olevat keltaiset lehdet varisivat Jorman ja Marjatan päälle heidän siinä käsi kädessä seisoessaan. Se oli vanhojen, tuttujen koivujen viimeistä, ystävällistä tervehdystä niille, jotka olivat monet kesäiset illat istuneet niiden juurella ja ottaneet monet päivällisunensa niiden varjoissa. Ja nyt nuo kaksi lähtisivät pois, siksi kai lehdetkin satoivat. Pianko he lähtisivät? — Niin, pikemmin kuin he aavistivatkaan.
»Tiedäthän, Jorma, että minä pelkään täällä, älä viivy kauan!»
»En viivy. Tulen luoksesi vaikka seinienkin lävitse. Ja kun tulen, niin silloin meille pian valkenee uusi päivä. Se tuo meille uuden, pitkän matkan, ja sen takana on taas uusi, suuri työ.»
Vielä viimeinen syleily koko kuumalla rakkaudella, ja Jorma kääntyi ylös mäkeä, Marjatta takaisin tupaan. Mutta kun he molemmat kääntyivät, ei kumpainenkaan huomannut niitä mustia varjoja, jotka vilahtivat puiden lomitse ylhäältä mäeltä ja pakenivat pitkin kangasta. Ja kun Jorma tuli huohottaen mäelle, olivat nuo varjot silloin jo kaukana metsien suojassa. Nuorukainen ei tällä kertaa olisi voinutkaan nähdä muuta kuin kirkkaan silmäparin, joka odotti häntä palaavaksi.
Ja kaukana Jorman edellä meni munkki Stefan kahden parhaimman sutensa kanssa luostaria kohti, kiristeli hampaitaan ja sanoi: