»Kyllä minä tiedän, mitä hauskaa järjestän sille karkurille! Tule sinä, Jegor, vain luostarin lähistölle nyt, niin saat nähdä pienen yllätyksen!»
Ja samaan aikaan ajatteli jäljempänä kulkeva Jorma:
»On ihana sentään olla vapaa! Luostarikaan ei kyennyt taivuttamaan minua orjaksi. Ja kaksin verroin parempi on vielä elää, kun tietää, että on olemassa eräs, joka odottaa!»
Matka joutui, vasemmalle taakse jäi jo koski ja Pielisjoen suu, ja edessä aukeni Pyhäselkä rasvatyynenä. Ei yhtään venettä näkynyt sen pinnalla. Ja tuolla kuvastui veteen koko Kuhasalon saari ja luostarin katot. Kaikki oli niin merkillisen hiljaista. Sieltä täältä metsiköstä kuului vain pikkulinnun lyhyt viserrys. Aina ennen, kun Jorma oli seisonut tällä samalla paikalla, oli ainakin luostarista kuulunut hälinää, mutta nyt tuntui kaikki vaikenevan sielläkin. — Mutta siinä katsellessa puhkesikin sieltä nyt kuulumaan laulua yli veden, se tuli messusta, jota veljet tuntuivat parhaillaan pitävän. — Veljetkö? — Ei, veljiä he eivät enää olleet Jormalle, vaan vihollisia! — Mutta vaikka tuo laulu olikin niiden laulua, joiden elämä oli pelkkää konnuutta, niin tuntui sentään omituiselta kuulla sitä. Olihan hän, Jorma, ollut satoja kertoja itsekin mukana siellä, ja kaunistahan se oli ollut silloinkin. Ja nyt alkoi Jorma kuvitella, millaista olisi kirkossa parhaillaan:
Veljet siellä seisovat hartaina, tehden joskus ristinmerkkejä kuville. Kuoro laulaa, ja jokaisen tauon aikana saattaa kuulla raskaan, huokauksen munkkijoukosta. Aurinko heittää valoaan himmeiden lasien läpi ja saattaa ikonostaasin kullatut särmät kimallelemaan. Ja ikonostaasin edessä seisoo koreassa kaapussaan igumeeni Stefan — — —. Ei, nyt ei ollut aikaa kuvitteluihin! Nyt oli toimittava!
Stefanin muistaminen herätti Jorman nykyisyyteen. — Nyt oli hyvä tilaisuus mennä luostariin. Sillä kun kaikki olivat kirkossa, olisi hänen niin hyvä mennä huomaamatta käytävään, työpirttiin ja paeta taas takaisin. Eikä yksikään munkki tietäisi mitään, että syntinen veli Jegor oli käynyt saaressa. Ehken hän sentään jättäisi jonkin merkin käynnistään, jos ei muuta, niin löisi puukkonsa kirkon oveen ja jättäisi siihen!
Jorma riisui kenkänsä ja päällimmäiset vaatteensa, aikoen uimalla mennä saareen, sillä veneitä ei ollut. Nyt hän heittäytyi veteen, se tuntuikin käyneen jo kylmäksi näin loppukesällä. Rajusti hän veti itseään eteenpäin, vaikka vaatteet tekivätkin suurta haittaa.
»Mitähän, jos nyt kangistus tulisi ja minä hukkuisin?» — ajatteli hän.
Eihän mitä! Olihan hän uinut tämän matkan niin monta kertaa ennenkin. — Jo viimein koskettivatkin jalat pohjaan. Jorma kahlasi rantaan, taivutti pajun oksia syrjään ja vetäytyi keskelle pensaikkoa voidakseen sieltä vielä vakoilla luostaria. Hän koetti levähtää, puristi vettä pois vaatteistaan ja aikoi lähteä hiipimään mäelle, kun läheisten kivien ja pensaiden takaa syöksyi esiin munkki, toinen, kolmas ja neljäs häntä kohden. Jorma ei ehtinyt edes hypähtää syrjään, kun jo ensimmäinen roikkui hänen niskassaan. Tiukka pyörähdys, isku, ja niin oli jo yksi maassa, mutta samalla tarttui monta muuta käsiparia Jormaan kiinni. Väistämään tai lyömään tämä ei kerinnyt, kun jo käsien ja vartalon ympäri pujotettiin nuora. Munkit rähisivät ympärillä kuin äkäinen koiralauma, niin että veri tahtoi jo väkistenkin ruveta virtaamaan, vaikka vesi olikin kylmettänyt jäsenet ja äkillinen päällekarkaaminen oli vienyt ajatukset.
»Kuka hiipii salaa luostariin?» — virnisteli joku munkeista, »ah, sehän on vain veli Jegor, karjalaispakana, joka karkasi täältä!»