»Ja jos minä rakastankin sinun Marjattaasi, niin minä myöskin otan hänet, sitä et estä sinäkään! Ja jos otan hänet omakseni, niin silloin en kysy mitään keinoja!»
»Minun sisareni — — —!» — parkaisi Jorma.
»Sinun sisaresi minä otan ja sinut itsesi minä tapan!»
Humaus kävi läpi Jorman aivojen ja silmät jo veristyivät. Samalla hetkellä Stefan näytti aikovan karata hänen päälleen.
»Nyt sinä olet mennyttä!» — huusi Jorma, taivutti vartalonsa koukkuun, jännitti lihaksensa ja nyhtäisi sitten voimiensa takaa itseään vapaaksi. Nuorat menivät kuin parahtaen poikki ranteiden ympäriltä. Siinä hän seisoi nyt nuorankappaleet käsissä ja kasvot melkein mustana raivosta. Stefan perääntyi pari askelta nurkkaa kohden, yrittäen huutaa apua, mutta kun hän avasi suunsa, oli Jorma siepannut lattialta jakkaran ja astunut munkin eteen. Nyt kohosi jo käsi, jossa jakkara oli, viivähti ylhäällä vain sen lyhyen hetken, että Stefan kerkisi huomata kuoleman saapuvan, sitten käsi laski huimassa kaaressa alas, ja ilkeästi parahtaen putosi jakkara ryssän paljaaseen päälakeen. Voihkaisten vaipui munkki lattialle pyhäinkuvan alle. Jorma seisoi siinä vieressä katsellen hetkisen, vieläkö Stefan nousisi, mutta kun toinen ei enää liikahtanutkaan, putosi jakkara hänen kädestään kolisten lattialle. Ja nuori mies näki nyt kuin sumun lävitse sen pyhäinkuvan, jonka alla hän oli kerran Iljan kanssa rukoillut. Hän näki nurkan, jossa kuollut munkki verissään makasi. Kuin tuulena syöksyi Jorma eteiseen, muisti taikakalunsa, meni työtupaan ja otti sen pois seinänraosta. Sitten hän juoksi venevalkamalle, työnsi haapioista parhaimman vesille ja jätti saaren, soutaen kuin oman haamunsa takaa ajamana.
Ja Jorma ei malttanut enää ruveta kiskomaan venettä koskesta ylös, vaan meni suvannon lännenpuoleiselle rannalle, nousi maihin ja potkaisi vielä haapion heikon virran vietäväksi. Koskikin soitti nyt toisella tavoin kuin ennen. Aikaisemmin hän oli usein pitkät ajat istunut rannalla kuunnellen sitä ja katsellen veden leikkimistä, ja kohina oli aina viihdyttänyt häntä. Mutta nyt se tuntui niin pahaa aavistavalta ja hermoja ärsyttävältä, aivankuin vedelläkin olisi ollut sama kiire kuin Jorman ajatuksilla. Se syöksyi kuin suuren hädän vallassa alas laajaan Pyhäselkään.
Niin Jorma pääsi ensimmäiselle mäelle, jolla edessä näkyivät tasaiset Lehmon maat, oikealla teki joki suuren mutkan itään päin, Lehmon takana kohosi Jaamankangas korkeine jouhipetäjineen taivasta vasten, ja jostakin kaukaa kankaan takaa kieri paksu savupatsas ylös ja muodosti tyynessä ilmassa leveän, harmaan pilvipeitteen koko seudun ylle. Se oli kuin harso maan ja taivaan välillä ja lähti ensimmäisen tuulenpuuskan mukana kulkemaan Höytiaiselle päin.
»Mitähän Marjatta ajattelee, kun saa tietää tämän odottamattoman uutisen?» hoki Jorma noustessaan kukkulan laelle. »Emme aavistaneet kumpainenkaan tällaista loppua kaikelle! Nyt saa pikku Marjatta itselleen veljen, mutta menettää samalla entisen Jormansa. Äiti vain meni hautaan eikä ehtinyt nähdä minua omana poikanaan.»
Vähitellen palasivat ajatukset taas luostariin, saaden miehen synkäksi. Oliko hän tehnyt murhan? — Oli! — Ja mieleen tuli kuva siitä nurkasta, josta munkit kenties juuri tällä hetkellä löytäisivät Stefanin ruumiin. Jorma katseli, olivatko hänen vaatteensa veressä. Eivät olleet eivätkä olisi saaneetkaan olla Marjatan luo mentäessä.
Näissä ajatuksissa oli Jorma. Syvään huoaten hän lähti laskeutumaan rinnettä. Eteenpäin piti nyt päästä, vaikka väsymys olikin jo takertunut jäseniin aikoja sitten ja mielikin oli niin musta kaiken äskeisen jälkeen. Murha-ajatukset pysyivät vain pakostakin mielessä, ne alkoivat jo tuntua aivan painajaiselta.