»Olkoon», ajatteli Jorma. »Kun eivät antaneet enää rauhaa minulle ja muille, niin menköön vaikka sata samanlaista! Menköön vaikka rauha minultakin, parempi on sekin kuin kärsiä Stefania!»
Ja ajatus, että kaikki Karjalan miehet tulisivat kyllä varmasti hyväksymään Jorman teon, tuntui nyt tuovan vähitellen rauhaa. Hän katseli jo ympärillään olevaa tasankoa ja mietti:
»Olisihan tässäkin hyvät pellonpaikat, ei olisi tarpeellista lähteä enää Ruotsin puolelta sellaisia etsimään. Mutta pajarinhan nämäkin maat ovat, ja se mies ei kyllä anna rauhaa enemmän kuin luostarikaan. Tuleekohan koskaan sellaista aikaa, että tämäkin kaikki on yhtenä viljapeltona, ja ettei pajari ole tästä maasta veroa kantamassa?»
Jorma huomasi auringon kadonneen jo näkymättömiin.
»Nyt on Marjatta istunut jo kauan kankaalla ja odottanut minua. Olen myöhästynyt paljon.»
Ja yhä nopeammaksi kävi meno. Jorma tuli kankaalle, kulki sitä pitkin ja odotti Marjatan tulevan vastaan niinkuin tämä oli luvannutkin. Mutta tyttö oli kai ehtinyt jo väsyä, koskapa häntä ei näkynyt missään eikä kuulunut vastausta, vaikka Jorma huuteli toisinaan. Kolkosti kajahteli vain salo, kaikki tuntui niin autiolta, ja hämäräkin alkoi jo tulla. Sydämessä tuntui tyhjältä, tuntui siltä kuin koko maailma olisi ollut yhtä samaa kangasta, jota pitkin yksi ainoa ihminen, Jorma, kulki laidasta laitaan peikkojen ja haltioiden irvistellessä hänelle puiden ja pökkelöiden takaa. Tuntui melkein kaamealta tuo tyhjyys, ja korvissa kuului jokaisen askelen ääni samanlaisena rusahduksena kuin sekin, mikä oli kuulunut jakkaran pudotessa Stefanin päähän.
Jo Jorma tuli mäen päälle, jolta laskeuduttuaan hän astuisi aivan suoraan kotinsa kynnykselle. Korkea, läpinäkymätön koivikko esti itse mökkiä näkymästä, ja kipunoita kohosi ylös koivikon takaa.
»Marjatta keittää siellä kuumaa maitoa minua varten, koskapa kipunat sinkoilevat läheisestä.»
Juoksujalkaa hän kiirehti rinnettä alas, painui koivujen muodostamaan holviin, pääsi sen läpi. Mutta siinä hän äkkiä pysähtyi. Sillä paikalla, missä ennen oli seisonut mökki, oli nyt vain savuava kasa hirrenpätkiä ja niiden keskellä särkynyt kiuas. Jorma seisoi siinä katsellen paloa eikä käsittänyt mitään.
»Marjatta, Marjatta!» — huusi hän kaikin voimin syöksyen keskelle tulta ja savua, »Marjatta, missä sinä olet?»