Ja Jorma tarttui molemmin käsin kiinni munkkiin, nosti hänet maasta ylös päänsä päälle, pidellen siellä miestä hetkisen ilmassa suorin käsin, ja paiskasi sen sitten päälleen alas rantakivikkoon. Hän katseli hetkisen, liikkuisiko se vielä, mutta kun elonmerkkejä ei näkynyt, läksi hän eteenpäin.
»Jo toinen mies tänä yönä, ja pian tulee vielä lisää!»,— sanoi Jorma itselleen, työnsi munkin veneen virran mukaan ja hyppäsi siihen, lähtien soutamaan Kuhasaloa kohti.
Ja mitä Jorma oli sinä yönä tehnyt Kuhasalossa, siitä nähtiin jäljet vasta muutamien päivien kuluttua, kun karjalaisetkin menivät sinne tekemään viimeistä tiliään. Heidän edellään oli jo ehtinyt kuolema kulkea, sillä luostarin pihalla oli pari ruumista, eteisessä oli neljä, vieläpä pari itse kirkossakin. Ketään eläviä ei ollut enää näkyvillä, ja karjalaiset uskoivat jonkun luostarin omista pahoista hengistä tehneen sen kaiken. Kirkossakin oli kaikki särjetty, ikonostaasi oli yhtenä lautakasana lattialla ja kaikki kuvat murskana. Mutta kukaan ei tiennyt sitä, että se sama pahahenki, joka tuon kaiken oli tehnyt, oli itse aikoinaan toivonut pääsevänsä koko luostarin kohottajaksi ja suurentamaksi, mutta olikin nyt tullut sen hävittäjäksi. Tämä mies oli raivonnut luostarissa ja surmannut jokaisen, joka sattui olemaan silloin sisällä. Ja ne, jotka olivat naaraamassa hukkuneita tovereitaan koskesta, kiittivät hyvää onneaan, kun pelastuivat Jorman käsistä ja pääsivät ehyin nahoin pakenemaan Valamoon. Vaikka eiväthän sentään kaikki päässeet Valamoonkaan, sillä pitkien aikojen kuluttua löysivät ihmiset vielä kosken läheltä kolme ruumista ja niiden viereltä verisen seipään, jolla miesten päät oli halkaistu.
Tarina Kuhasalon luostarista oli nyt loppunut, mutta vielä kauan jälkeenpäinkin tuntui siltä kuin Ontron poika olisi liikkunut sen autioissa suojissa etsien jotakin.
IX.
Murhayön jälkeisenä aamuna Jorma heräsi lopen uupuneena ja masentuneena lähellä Jaamankangasta. Hän ei nähtävästi ollut jaksanut kulkea takaisin palopaikalle, vaan oli kaatunut kesken matkan. Kun hän nyt katseli ympärilleen, huomasi hän nukkuessaan nojanneensa päätään korkeaan hiekkakasaan, minkä hän tunsi umpeenluoduksi haudaksi. Se oli hänen äitinsä hauta, jonka he yhdessä Marjatan kanssa olivat vasta toissapäivänä peittäneet.
»Tännekös minä tulinkin!» sanoi Jorma silittäen multaa kädellään.
Mennyt oli jo äiti, mennyt oli Marjatta ja menneet olivat kaikki kultaiset toiveetkin. Äidin hauta oli tässä hänen päänsä alla, Marjatan hauta oli siellä, missä levoton koski kuohutti Pielisjoen vesiä Pyhäselkään, ja menneitten toiveitten vielä avonaista hautaa osoitti jokainen puu, paloraunio ja — luostari.
Mutta se oli luotava umpeen!
»Ei, en aio tulla vielä luoksenne, äiti ja Marjatta! Kuolen kyllä maailmasta, mutta itselleni minä elän!» — huusi Jorma, hyppäsi pystyyn ja läksi menemään kohti palopaikkaa.