»Nyt olen täyttänyt sen, mitä ihmiset tahtoivat ja toivoivat. Mutta vaikka olenkin täyttänyt velvollisuuteni heitä kohtaan, en ole vielä päässyt siihen, mihin minä itse olen tahtonut. Mikä on minun päämääräni? — Rauha. — Ja miten tuon rauhani saavutan? — Voittamalla vereni!»
Ja aivankuin etsien menneen onnensa rippeitä hän meni vielä heikosti savuavien kekäleiden keskelle penkoen siellä tuhkaa. Kun hän löysi jonkin raudankappaleen tai muun esineen, vei hän sen pois ikäänkuin se olisi ollut suunnattoman suuri omaisuus. Sitten hän meni rinteeseen, missä koivujen lehdet olivat polulla menneet kasaan kuin jotakin raskasta esinettä maata pitkin vedettäessä. Sieltä Jorma löysi Marjatan liinan ja hopeisen ristin katkenneine ketjuineen. Ristin hän heitti koivikon yli lampeen, mutta liinan vei toisten tavaroittensa joukkoon. Nyt hän meni palosta säästyneeseen aittaan, kantoi sieltä ulos kaikki jäljelle jääneet tavarat ja latoi ne nurmikolle.
»Mihin minä nyt lähden? Koitereelle vai Olavinlinnaanko? — Ei, en tahdo nähdä enää ihmisiä, vaan menen jonnekin, missä saan olla aivan yksin.»
Jorma antoi katseensa kulkea yli Höytiäisen laajan selän ja näki sen keskellä valkorantaisen Joutsenisen yhtä houkuttelevana ja kutsuvana kuin ennenkin.
»Tuonne minä menen!»
Ladottuaan kaiken tavaransa veneeseensä silmäili hän kaikkea mennyttä viimeisen kerran ja ajatteli:
»Jos Marjatta vielä eläisi, niin juuri tällä hetkellä ottaisimme hänen kanssaan hyvästit tältä samalta paikalta lähtiessämme yhteiselle matkallemme. Mutta nyt minä saankin mennä yksin! — Te vääräuskoiset, jotka tuhositte elämän Marjatalta, minulta ja itseltännekin, olette kaikki nyt yhtä mykkiä kuin päämiehenne ja liian myöhään etsitte nyt sitä rauhaa, jota teille ei tulla koskaan antamaan! — Mutta minä saan kenties senkin vielä!»
Nyt työnsi Jorma haapionsa vesille, hyppäsi siihen ja aloitti matkansa uutta elämää kohti.
Hän meni Joutsenisen saareen, yksinäisyyteen, eikä aikonut palata maailmaan enää koskaan takaisin. — Ja sinne mäen päälle, kuusien suojaan kohosi maja pieni kuin karhun pesä. Se oli niin matala, että seisoessa kosketti pää kattoon ja niin pieni, että nukkuessa ei tahtonut sopia suoraksi sen sisään. Seinistä tuli niin vahvat, ettei pahinkaan pakkanen olisi voinut tunkeutua niiden läpi, sillä ne oli tehty paksuista hirsistä kaksinkertaisiksi ja tilkitty tiukkaan savella ja sammalilla. Yhdessä nurkassa oli liedentapainen, joka lämmitti majan. Ja pieni läheinen ei kyennyt kovallakaan pakkasella laskemaan kylmää sisälle. Lopuksi Jorma kantoi vielä liuskakiviä vuoteen pohjaksi ja päällysti sen paksulla kuusenhavu- ja sammalkerroksella.
Kun se kaikki oli valmista, otti Jorma kirveensä ja meni raivaamaan itselleen polkua majasta järvenrantaan ja asetti rinteen jyrkimpiin paikkoihin kiviä portaiksi. Vähän matkan päässä siitä löytyi sopiva valkama haapiolle, jossa se saattoi olla pensaiden sisällä piilossa järvellä soutelevien ihmisten katseilta. Ja saaren keskellä oli pieni, kirkasvesinen lammikko, jonka rannalla Jorma liuvitteli usein päiväkaudet viskelemällä pieniä kiviä tai käpyjä sen veteen ja katsellen, kuinka laineet, suurina renkaina tulivat rantaan.