Ihmiset eivät erakkoa häirinneet. — Kaikkein lähimpänä oli maa muutamien virstojen päässä idässä. Sieltä näkyivätkin Pyytivaaran koivikkorinteet ja Kontiolahden ensimmäiset talot. — Pohjoisessa oli aava selkä. — Lännessä siintivät sinisinä korkeat Kunnasniemen rannat, ja sieltäkin näkyi metsän keskeltä jokin vaaleampi peltotilkku. — Etelässä oli Jaamankangas ja Kontioniemi, jonka petäjikön takaa nousi savu suuresta hovista. Korkeat Höytiäisen laineet tulivat jostakin Kinahmosta päin ja kierivät valkeana nauhana toisiaan ajaen pitkin rantahietikkoa. Ja jokainen niistä piirsi hiekkaan omituisia koukerolta ja viivoja, jotakin käsittämätöntä kirjoitusta, jota erakko ei oppinut lukemaan. Oman elämänsä tarinoita kai nekin sinne kertoilivat. Mutta kun yksi oli tuskin saanut viivansa valmiiksi, tuli jo toinen laine ja kolmaskin, ja niin olivat ensimmäisen merkitsemät viivat kadonneet näkymättömiin ja tilalle olivat tulleet uudet, entistä kauniimmat. Ja ne kaikki olivat uusia särkyviä elämäntarinoita, jotka päättyivät sinne rantahietikolle.
Ja tämä kaikki oli erakon pientä ja pyhää valtakuntaa, jota kaikkea hallitsi erakko Jorma, kuunnellen jokaisen alamaisensa, puun, pensaan ja laineen puhetta, ymmärtäen sen hyvin, vaikkei ollutkaan kieltä oppinut. Ja nuo kaikki eivät olleet enää hänelle kuolleita ja tunnottomia, vaan eläviä olentoja, joista jokainen oli paljon parempi kuin yksikään ihminen, sillä eiväthän ne tehneet pahaa kenellekään. Ne olivat hyviä haltioita, joiden kaltaiseksi Jormakin tahtoi päästä.
»Kunpa voisin tulla yhtä hyväksi kuin tuo suuri kuusi tuossa», ajatteli hän, »kunpa voisin seisoa sen tavoin kesät ja talvet, nähdä ympärilläni kaiken kauneuden, tuntematta ikävää mihinkään. Ja kun aikani olisi täysi, kuivuisin sitten ja kaatuisin tuohon rinteelle, tuntematta mitään tuskaa jättäessäni elämän!»
Jormasta tuli nyt ympäristönsä hyvä ystävä ja suojelija, tahtoessaan säilyttää saarensa mahdollisimman koskemattomana. Mitäpä häneen kuului, jos manteren puolella kaatuikin jokin kaunis koivikko ja sen sijalle ilmestyi seuraavana kesänä vihreä pelto, kunhan vain ihmiset eivät tunkeutuneet repimään hänen saartaan. Siellä manterella he saivat tehdä Jorman puolesta pahaa mielin määrin luonnolle ja toisilleen, kun Joutseninen vain säilyi rauhassa hyvine haltioineen.
Kun ihminen keskustelee vuosikausia vain oman itsensä ja luonnon kanssa niinkuin Jorma oli tehnyt, ei ole ihme, jos hän näkee jo jokaisessa kivessä ja puussa elämän ja hengen. Olihan hänkin munkkina ollessaan pitänyt haltioitakin vain kastamattomain kuviteltuina jumalina, mutta nyt hän näki niitä jo itsekin kaikkialla, varsinkin lammikon rannalta. Hän oppi käsittämään, miksi yksinäisillä saloilta ja metsien sydämessä asuvat karjalaiset eivät voineet uskoa novgorodilaisten jumalaiseen, vaan pitivät omaa luontoaan paljon sitäkin parempana. Ei hänestä enää sekään ollut mikään ihme ja mahdottomuus, että ihminen saattoi kuunnella haltioiden puheita ja ottaa vaarin heidän neuvoistaan.
Niiden suosioon Jormakin tahtoi nyt päästä. Hän hiipi puulta puulle, voidakseen edes jollakin tavoin nähdä ne omin silmin ja päästä perille niiden monista pitämyksistä. Mutta aina ehtivät haltiat huomata hänet ajoissa ja paeta piiloon. Se hiukan harmitti Jormaa, hän yritti uudelleen, mutta yhtä valppaita ne olivat joka kerta eivätkä laskeneet kastettua miestä lähelleen.
»Ne pelkäävät minua, mutta minäpä koetan ne houkutella majani lähettyville.»
Hän vei kalakeittoa majan takana olevan suuren kuusen juurelle. Alussa haltiat eivät huolineet sitäkään, mutta kun erakko ampui riistaa ja uhrasi kaikkein verisimmät palat, alkoi hän päästä jo tuloksiinkin vaivoistaan. Kun Jorma joka aamu meni katsomaan uhrikuuselle, oli parhaat palat lihasta syöty pois.
Siitä hetkestä lähtien tuli Jorman tärkeimmäksi tehtäväksi ja suurimmaksi huviksi haltioiden pidätteleminen majan lähettyvillä. Lopulta hän jo loikoessaan iltaisin kivivuoteellaan saattoi selvään kuulla joko uhrikuusen juurelta tai majan sisältökin lieden takaa selvää haltioiden liikkumista. Silloin erakko hykerteli käsiään suu leveässä hymyssä, kun hänen entinen kasteensa oli jo annettu anteeksi.
Varmaa oli sekin, että haltiat toivat ahkeralle palvelijalleen vain onnea ja hyötyä, jos olivat suosiollisia. Sillä muutamien vuosien kuluttua huomasi Jormakin elämänsä paljon entistä paremmaksi. Riistaa oli liiaksikin. Sitä varten piti tehdä jo pieni aittakin, missä hän voi säilyttää talven suuret varastot. Nyt jo uskoi entinen munkki täydellisesti sen, ettei haltioiden palveleminen ollut mitään pakanuutta, koskapa ne muistivat häntäkin, jota maailmassa ei ollut kukaan muu ajatellut. Ne muistivat häntä jo paljon enemmän kuin novgorodilaisten Jumala milloinkaan.