Näin oli luostarin kasvatista, erakko Jormasta, tullut metsässä asuessaan haltioiden ja vanhan suomalaisen uskonnon vakava kannattaja!
Ja mikä ihmeellisintä: Kun Jorma vain aina muisti haltioitaan, meni niiden suosio jo niin pitkälle, että hän eräältä kalastusmatkalta palattuaan löysi majansa pöydältä kaksi aivan oikeata leipää, pienen säkillisen jauhoja, vakan voita ja pussillisen suoloja. Sellaisia antimia hän ei ollut nähnyt kokonaiseen vuosikymmeneen saaressaan. Ja mistäpäs muualta erakko parka olisi voinut toivoa sellaisia lahjoja kuin saaren omilta haltioilta, sillä eiväthän ihmiset joutaneet niin paljon ajattelemaan toisiaan, eivätkä sitä tahtoneetkaan! Hetkistä myöhemmin tuli vielä toinenkin samanlainen lahja, ja kun hän syksyllä oli usein kalamatkoillaan, oli se kaikki jo niin tavallista, että pieni aitta tuli aivan kukkuroilleen syötävää talven varalle.
»Tällaista on elämäni nyt, ja olen tyytyväisempi ja onnellisempi kuin koskaan ennen. Alussa pidin kaikkea tätä raskaana, mutta nyt uskon, ettei tuolla manteren puolella ole yhtään niin tyytyväistä ihmistä kuin minä. Miksei jokainen muukin mene yksinäisyyteen ja koeta löytää onneaan sieltä!»
Jorma meni ja leikkasi oman viisikantansa kuvan uhrikuusen kylkeen, uskoen onnensa tulevan siitä vain kaksinkertaiseksi.
»Toivoin kerran pääseväni samanlaiseksi kuin tämä kuusi. En ole vielä päässyt niin pitkälle, mutta luulen voivani oppia elämään yhtä huolettomana, vahvana ja hyvänä. Joutuisinhan kyllä jo kuolemaankin, mutta kun kärsimykseni ovat vielä kesken, niin odotanpahan. Sitten, kun tuo puu joskus vanhuuttaan kaatuu, on se oleva merkki siitä, että Ontron poika on sovittanut kaikki entiset erehdyksensä ja on silloin tullut elämänsä määrään. Silloin, samalla kertaa tahdon mennä tuon kuusen mukana. Juuri silloin, muttei ennen!»
Jorma näki, että kuusi oli hiukan kallellaan majaan päin. Kun tuo korkea ja paksu puu kaatuisi, menisi se suoraan majan päälle ja särkisi sen varmasti. Silloinhan hänkin, Jorma, ollessaan sisällä majassa, hautautuisi ainiaaksi puun alle.
»Nyt siis tiedän, milloin minun aikani tulee täyteen!»
Kerran, eräänä talviyönä, huomasi Jorma sieltä, missä Kontioniemen suuren hovin piti olla, korkeiden tulenliekkien nousevan ylös, saaden kuin revontulen kajastuksen taivaalle. Se oli tulipalo, jonka syytä Jorma koetti arvailla. Ja sinä samana yönä kuuli hän saareensa ensi kerran ihmisääniäkin, jotka tulivat kuin hätähuutoina, ja sellaisiahan ne olivatkin. Mutta erakko, joka tahtoi olla välinpitämätön kaikesta ulkomaailmasta, pidättyi lähtemästä avuksi, sillä mitäs ihmiset häneen kuuluivat. Nyt katseli hän vain kylmänä tuota paloa ja huomasi hetken kuluttua vaarojen takaa syttyvän toisen samanlaisen ja heti kolmannenkin. Siis vainolainen, niinkuin Jorma oli ajatellutkin!
Sellaisia juuri ihmiset olivat! Sen, mitä toiset olivat saaneet pystyyn vuosikausia kestävällä raskaalla työllä, hävittivät toiset ryöstön- ja kostonhalussaan muutamassa hetkessä.
»Polttakoot ja tappakoot niin paljon kuin kerkiävät, kunhan vain sovittavat kaiken lopuksi!» — ajatteli erakko ja astui majaansa. »Minä olen saanut itselleni tällaisen enkä tarvitse kenenkään toisen omaa. Jokaisella toisellakin on samat mahdollisuudet, tarvitsematta ryöstää ketään.»