Hän heittäytyi sammalilleen, veti nahkaiset päälleen ja nukahti niinkuin se, joka ei pyydä eikä toivo keneltäkään muulta mitään, jos ei kenellekään annakaan, vaan vaatii kaiken itseltään. Sillä tavoin nukkuu vain se, joka tietää, että huominen päivä tuo tullessaan yhtä paljon kuin eilinenkin.
Vähitellen alkoi erakkoon tarttua se usko, että ihmiset, joiden talot ja pellot hän näki Kontiolahden puolelta, olivat sentään siedettäviä. Hän uskoi heistä tuota vain sen takia, kun he eivät koskaan hätyytelleet Jormaa saarellaan eivätkä pyrkineet valloittelemaan hänen kalavesiään ja lintupaikkojaan, vaan antoivat hänen elää huolettomana kuin parhain itsevaltias. Senvuoksi hän alkoi jännityksellä seurata peltotilkkujen laajenemista ja toivoi niistä syksyllä lähtevän runsaan sadon, vaikka se tulisikin ihmisille.
Oliko hän alkanut kaivata maailmaan, kun oli jo oppinut pitämään ihmisiä hyvinä?
Ei, sitä hän ei tehnyt! Sillä jos yksikään ihminen olisi tullut valloittelemaan saareen tai häiritsemään rauhaa, olisi hän heti pitänyt niitä vihollisinaan.
»Olen tehnyt heidän elämänsä paljon entistään väljemmäksi, kun vapautin heidät oman rauhani hinnalla luostarin painajaisesta. Eipä ennen saanut täälläkään olla kellään karjalaisella tuollaisia peltoja; mutta nyt, kun luostari meni ja munkit sen mukana, on tuo maa nyt heidän omaansa eikä heidän tarvitse maksaa veroja. Koko Pohjois-Karjala vaurastuu. Mutta kenen kustannuksella? — Minun, sillä minähän sen tein, vaikka maksoinkin siitä kalliisti. Aikoinaan pidettiin Ontron poikaa oman isänsä työn tuhoojana, mutta huomaanpa nyt, että hänkin on tehnyt jotakin heimolleen. Ja parempihan on, että minä, jolla on paljon enemmän velvollisuuksia kuin muilla ihmisillä, kannan murhaajan nimeä. Noilla ihmisillä tuolla Kontiolahdella on niin paljon muutakin ajateltavaa ja kärsimistä, etteivät he enää kaiken sen lisäksi tarvitse omantunnon tuskia kestettäväkseen. Olen siis parantanut toisten elämää sillä, että olen huonontanut omaani. Mutta silloinhan ei ainakaan Ontron poika ole enää velkaa ihmisille, vaan ihmiset hänelle.»
Kului taas muutamia vuosia. Niiden mennessä erakko oppi kärsimään hiukan ihmisiäkin. — Saarihan ei ollut kovin kaukana manteresta, joten silloin tällöin saattoi sinne eksyä joku kalamies. Joka kerta Jorma pakeni johonkin koloon tarkkaamaan, mitä nuo maailmasta tulleet, kutsumattomat vieraat tahtoisivat hänen valtakunnastaan. Mutta vieraat saattoivat kyllä löytää majan, katsella ja ihmetellä sitä hetkisen ulkoa ja sisältä ja palata viimein omalle puolelleen järvenselkää, ottamatta lähtiessään edes tulusrautojakaan majan pankolta. Silloin palasi Jorma piilostaan ja ajatteli:
»Rehellisiä he ainakin ovat, siis he saavat käydä täällä. Mutta kun ensimmäinen rauhanrikkominen tapahtuu, silloin minä ammun nuolen heidän kurkkuunsa tai houkuttelen haltiani heidän kimppuunsa!»
Ja joka kerta, kun selälle ilmestyi vene, tarkkasi Jorma, menisikö se saaren ohi vai tulisiko rantaan. Ja muutamia kertoja näytti jo siltä kuin erakkoa olisi saaresta etsittykin, mutta tämä varoi kyllä tulemasta löydetyksi.
»Minua ei heidän tarvitse nähdä, sillä minulla ei ole enää mitään maksettavaa heille. Ja jos näyttäytyisinkin heille, niin silloin en olisikaan enää erakko, vaan olisin velvollinen tekemään jotakin heidän hyväkseen tai he minun. Ja heiltä ei minulle ole kuitenkaan tulossa mitään parannusta elämääni.»
Mahdollisesti manteren puolella jo tiedettiin jonkun asuvan saaressa, koskapa vierailut viimein lakkasivat Jorman suureksi iloksi. Epäilivätkö ihmiset saaressa asuvan jonkin hyvän haltian tai suuren roiston, sitä ei erakko osannut arvata. Mutta joka tapauksessa alettiin saarta karttaa, kenties pelätäkin.