Ja silloin olivat haltiatkin taas entistään suosiollisempia. Entistään useammin ilmestyivät suola- ja jauhosäkit majan pöydälle erakon poissa ollessa.
»Hyvä on, etteivät ihmiset käy. Haltiatkin ovat siitä mielissään ja minä itse saan olla rauhassa.»
Mutta miksi sitten hänen haltiansa oikein vihasivat noita karjalaisia, jotka itsekin olivat haltioiden palvelijoita? Vai olivatko novgorodilaisten opit saaneet sittenkin voiton kaikesta? Jos niin oli, niin silloin olivat asiat huonosti Ilomantsin pokostalla! No, olipa kuinka tahansa, hän itse ei kuitenkaan uskonut enää olemattomaan Jumalaan, joka oli tuottanut vain onnettomuutta kaikille ristinpalvelijoille. Jos tuo Jumala olisi ollut olemassa, niin miksei hän mennyt omiensa puolelle ja suojellut heitä aina. Jos Jormakin vain olisi ollut uskomatta sellaisiin jumaliin ja kantanut aina kaulassaan viisikantaa, niin hänelle ja Marjatalle ei olisi koskaan tapahtunut mitään pahaa.
Sillä tavoin, mäen rinteellä istuessaan ja Kontiolahdelle katsellessaan erakko koetti ratkaista elämänsä tarkoitusta, odotti toivomaansa rauhaa ja muisteli menneitä aikoja. Ja hän luuli vielä nytkin elävänsä yksin ja salassa maailmalta eikä huomannut enää elämää ympärillään. Mutta ihmiset, jotka ajoivat talvitietä myöten jään poikki, saattoivat nähdä hänet joko kantamassa vettä polkua ylös rannasta tai kompuroimassa suksineen paksussa lumessa. Manteren puolelle näkyi aivan selvästi, milloin savua nousi erakon majan lakeisesta. Kesälläkin saattoi kalamiehiä liikkua saaressa aivan Jorman lähettyvillä, tämän tietämättä siitä mitään.
Kun vuosikymmenien ajan odottaa rauhaa niin hartaasti kuin Jorma eikä näe elämässään enää mitään muuta kuin yhtä ja samaa tasaista, väsyy siihen ja uskoo itsekin jo siihen, mihin on pyrkinyt. Niinpä jo Jormakin ajatteli:
»Kun ihmiset eivät käy enää saaressa, uskon heidän jo tyytyvän kaikkeen, mitä olen tehnyt heidän hyväkseen. He eivät vaadi minulta enää mitään, siksipä he jo pysyvätkin poissa. — Haltiat ovat minulle suosiollisia, siis he ovat antaneet jo kasteeni ja muut erehdykseni anteeksi. — Mistään uskonnoista ja jumalista en enää välitä, sillä nyt olen jo löytänyt itselleni sen oikean. — Maailmaan en enää kaipaa, vaikka näenkin sen tuolla edessäni. — Enkö ole jo saavuttanutkin rauhaani? Olen, uskon saaneeni!»
Erakko iloitsi käsiään hykerrellcn, että hän oli jo tullut täydellisesti välinpitämättömäksi kaikkeen, omaan itseensäkin nähden. Ja sekö juuri oli merkki siitä, että ihminen oli saanut rauhansa ja oli kypsä kuolemaan? — Niin luuli nyt Jorma.
Mutta yht'äkkiä oli erakko kuulevinaan metsiköstä selkänsä takaa ilkeätä, selkäpiitä karmivaa pilkkanaurua. Hän kääntyi katsomaan, kuka hänen sanoilleen nauroi, muttei nähnyt ketään. Nyt alkoi Jorma muistaa kuulleensa saman äänen ennenkin, — se oli tapahtunut silloin, kun hän oli turhaan etsinyt Marjattaa palopaikalta. Juuri silloin oli kuin jokin seinä tullut hänen ja muun maailman väliin. Silloin oli Stefanin haamu halkaistuin päin noussut tuhkasta ja nauranut tuon saman naurun kuin nytkin! — Siis juuri Stefan! Stefan nauroi hänelle vieläkin, vaikka olikin ollut kuolleena jo kymmeniä vuosia. — Mitähän se vielä tuo kaikki saattoi merkitä? — Tulisiko hän vielä kuolemastaankin piinaamaan Jormaa samalla tavoin kuin oli tehnyt eläessään? — Eikö Stefan ollut vieläkään saanut kyllikseen?
Nyt, tuon naurun jälkeen, alkoi Jorman silmien edestä kohota jotakin pois. Tuntui kuin usva olisi haihtunut, ja se läpinäkyvä seinä, joka oli hänet aina erottanut kaikesta muusta, olisi lähtenyt loittonemaan. Ja hän näki nyt kaiken aivan toisenlaisena kuin tähän saakka, juuri sellaisena kuin munkkina ollessaankin.
Oliko hän ollut hullu ja saanut nyt järkensä takaisin?