Ehken oli, ehken ei. Joka tapauksessa hän oli nyt kuin uudestaan maailmaan palannut ja vapautunut jostakin kuoresta, joka oli tähän saakka ympäröinyt häntä.
Ja nyt Jorma katseli ihmeissään muuttunutta luontoa ympärillään ja katseli itseäänkin. Tai oikeastaan ei mitään ollut muuttunut, vaan hän itse katsoi eri silmillä. Kun hän näki kätensä, olivat ne laihat ja vapisevat. Hän hypisteli pitkää partaansa ja tukkaansa — ne olivat aivan lumivalkoiset. Hän siveli kasvojaan — ja tunsi niiden olevan ryppyiset.
Nyt Jorma tunsi taas itsensä ja huomasi olevansa hyvin vanha.
X.
Siitä hetkestä lähtien, kun Stefanin nauru oli sytyttänyt uudelleen Jorman sammuneen järjen, oli tämä tuntenut jotakin samaa, mitä jokainen ihminen tuntee silloin, kun takatalvi tulee. Jorma oli iloinnut saavuttamastaan keväästä, mutta tunsikin nyt valkean kääreliinan laskeutuneen kaiken päälle. Olivatko hänen koko erakkoaikansa kärsimykset olleet turhat ja niillekö Stefan oli nauranut?
Kun Jorma-vanhus istui kerran tavallisella paikallaan rinteellä ja katsoi nyt taas manteren puolelle, huomasi hän sinne rakennettavan uutta taloa. Se tuli paljon suuremmaksi kaikkia muita ja ylemmäksi mäen päälle, jossa se seisoi kuin hovi monien mökkien keskellä.
»Tuollaisen minäkin olisin rakentanut, jos olisin mennyt Ruotsin puolelle», ajatteli hän.
Jorma katsoi vielä tarkemmin taloa ja kirosi äkkiä ääneen hämmästyksissään:
»Voi, hyvät haltiat, luostariako sinne rakennetaankin!»
Se rakennus, jota hän katseli, oli jo nostanut kurkihirtensä, mutta se ei ollutkaan tavallisen hovin näköinen, vaan sinne rakennettiin kuin jotakin kupoolin tapaistakin.