»Varmasti se ei ole hovi. Ja kaikki maahiset saavat repiä silmät päästäni, ellei se ole luostari!»
Kauan aikaa hän seisoi siinä katsellen, tietämättä oikein, mitä olisi pitänyt ajatella. Jorma oli luullut pelastaneensa Pohjois-Karjalan novgorodilaisista, mutta niitä oli tietysti tullutkin sata jokaisen hänen tappamansa tilalle, koskapa niille ei ollut tilaa enää Kuhasalossa, vaan piti jo tänne, keskelle karjalaiskylää, rakentaa toinen samanlainen. Olipa ollut onni, että hän oli tullut Joutseniseen ja säästynyt siten näkemästä niitä ristinpalvelijoita eikä tarvinnut ruveta enää uusiin veritöihin päästäkseen heistä eroon. Mutta hiipipä jo erakkoon pelkokin:
»Jos ne koirat tulevat tänne saareen, niin mitä minä silloin teen?»
Lieköhän ollut taas entinen Jorma, joka oli noussut samalla kertaa järjen kanssa ja pani vastaamaan:
»Jos yksikään munkki tulee tänne, niin minä tapan sen armotta!»
Nyt erakko meni hakemaan vanhan jousensa, koetellen sen kaaren voimaa ja omia jänteitään. Kaari oli yhtä luja kuin ennenkin, mutta miehen käsivarret vain olivat jo niin paljon huonontuneet, ettei hän tahtonut jaksaa vetää asetta enää vireeseen.
»Enkö saa olla rauhassa täälläkään, kun jo rakentavat tsasouniaan kuin minun kiusallani? Ja aikovatkohan ne kastaa vielä kaikki ihmiset, minutkin? Pitääkö minunkin majani nurkassa olla pyhäinkuva ja talikynttilä sen edessä? Kyllä ainakin karjalaiset näkyvät aikovan taipua kasteeseen, koskapa antavat rakentaa luostareita keskelle kyläänsä. Tai kenties heidät onkin kastettu uudelleen jo aikoja sitten, minun tietämättäni?»
Pitäisikö hänenkin siis taipua kasteeseen, koskapa hän oli viimeinen?
»Ei, sitä ei tule tapahtumaan, vaikka minun pitäisi tehdä kymmenen uutta murhaa ja elää sitten viisikymmentä uutta katumuksen vuotta erakkona!»
Mutta nyt! Nyt kuului kuin suuri kello olisi soinut! Sen ääni kuului aivan selvästi yli veden. — Siis sittenkin luostari! — Jorma tunsi kuin jotakin olisi revitty rikki hänen sisällään, aivan kuin vahva käsi olisi tarttunut sydämeen, koettaen vetää sitä ulos ruumiista. Kyllä, varmasti siellä soi kello, vaikka erakko toivoikin vain erehtyneensä. Ja niittyjen poikki näytti kulkevan ihmisparvia tuota uutta rakennusta kohti. Kaikki oli aivankuin Iljan ja Teofiluksen aikoihin; silloinhan karjalaisetkin olivat saaneet käydä kuulemassa messua luostarissa, muttei koskaan sen jälkeen. Kenties nytkin oli tullut joku uusi Ilja karjalaisia kastamaan?