Jorma muisti, että juuri hänestähän oli pitänyt tulla Iljan seuraaja ja työn jatkaja. Ja olihan Ilja itsekin toivonut samaa. Mutta nyt hän olikin täällä vain erakkona ja sai tyytyä katselemaan veden yli, kuinka ihmiset suurissa parvissa menivät sen toisen miehen luo, joka oli saanut hänen työnsä käsiinsä. Ja pari kolme kyyneltäkin taisi jo tipahtaa harmaalle parralle sitä ajatellessa. Mutta hän kavahti pystyyn ja huusi:
»Houkkio, sitäkö minä itken, kun en ole tuolla luostarin ikonostaasin edessä parhaillaan laskettelemassa valheita, joihin en luottaisi itse eikä kukaan muukaan. Sielläkö minun pitäisi seisoa, toivoen, että oman heimoni miehet ja pogumoltsit kumartaisivat edessäni ja pyytäisivät tuhoa levittävää siunaustani? Ei, kyllä sittenkin on parempi, etten ole siellä houkuttelemassa ketään valheisiin ja pahuuteen! — Mutta sen ne saivat nyt tehdyksi tuollakin, että kellonsoitollaan ajoivat minun haltiani piiloon, ja sitten minä en saa niitä tulemaan enää takaisin uhrikuuselle ja majalle.»
Jorma otti jousensa ja painui metsän sisään kuin luostarin uhallakin hakemaan jotakin riistaa haltioilleen uhrattavaksi. Häntä hävetti, että oli joutunut surun valtaan ajatellessaan sitä, että toinen mies seisoi hänen paikallaan tuolla luostarissa. Niin, mutta olihan se ajatus ollut kuitenkin hänen koko lapsuuden ja nuoruuden unelmansa ja saadakseen sen toteutumaan hän oli niin kauan luostarissa viipynyt ja siellä kärsinyt.
Jorma kiersi metsän löytämättä mitään ja meni sitten rannalle etsimään vesilintuja. Mutta kun hän tuli manteren puoleiseen kärkeen, näki hän vedenrajan lähellä käärmeen uivan rantaan.
»Tuo on enne! Enpä ole vielä nähnyt käärmeitä täällä, mutta nyt tuli jo ensimmäinen luostarin mukana!»
Jorma arveli, olisiko uskaliasta tappaa otusta, mutta koppasi sitten seipään maasta, ja juuri, kun käärme pääsi kivelle, paiskasi hän sen kahtia.
»Jos oletkin enne, niin muut eivät lähetä sinua sanansaattajakseen kuin venäläiset. Ja silloin sinulla ei ole tulemista tänne!»
Käärme sai kuitenkin erakon ajatukset kuohuksiin. Ja lisäksi kaikki riistakin näytti kadonneen. Niin, haltiat tietysti olivat paenneet ja samalla panneet kaiken riistan metsänpeittoon!
Kun Jorma palasi tyhjin käsin takaisin majalleen ja yritti mennä sivu kallionkielekkeen, jonka takana maja oli, seisahtui hän äkkiä ja painautui matalaksi kallion suojaan, sillä hänen ovensa edessä seisoi taas ihmisiä. He katselivat kuin erakkoa etsien, mutta tämä oli hyvässä suojassa ja mietti:
»Kunpa tietäisin, tulevatko nuo hyvässä tai pahassa tarkoituksessa! Ja jos heidän aikomuksensa eivät ole oikeita, niin mielelläni uhraisin heistä jonkun haltioilleni.»