Mutta mitäs niillä vierailla oli käsissä? Nyt ne menivät sisään ja viipyivät kauan. — Erakko ajatteli, että jos ne vain pistäisivät hänen majansa tuleen, niin hänen olisi niin mainio ampua jokainen niistä siihen majan ovelle ennenkuin ehtisivät karkaamaan. — Mutta ihmiset tulivat ulos eivätkä näkyneet aikovan mitään pahaa. Silmäiltyään vielä joka suunnalle menivät he rantaan ja soutivat pois.
Ja kun Jorma meni majaansa, löysi hän sen pöydältä taas leipää, voita ja lihaa. Ja aivoissa selvisi, etteivät haltiat olleet noita hyvyyksiä koskaan tuoneetkaan, vaan ihmiset, ne tihulaiset! Vanhus koppasi leivät pöydältä, aikoen heittää menemään, mutta tuli kuitenkin ajatelleeksi, ettei hyviä antimia sillä tavoin saanut viskellä, vaikka ne olivatkin ihmisten tuomia.
Jopa alkoi Jorma miettiä, että olivatkohan haltiat hänestä erikoisemmin välittäneetkään. Ja lienevätkö välittäneet uhrikuusestakaan? Ja liekö olleet koko saaressakaan?
Illalla Jorma tahtoi tulla siitä vakuutetuksi, vei lihaa uhrikuuselle ja asettui itse piiloon tarkkaamaan. Pitkät ajat hän tähysteli, mutta mitään ei tullut. Lisäksi alkoi tuulla niin kovasti, että häntä rupesi puistattamaan. Ja vaikka hän makasikin siinä aamuun asti, ei näkynyt mitään muuta kuin se luostari Kontiolahdelta. Se pyrkikin mieleen ja silmiin alituiseen. Ja sen kello tuntui soivan vielä keskellä yötäkin. — Mutta silloin liikkui jotakin kuusen juurella! Muuan karvainen otus repi siellä lihapalasta minkä kerkisi, mutta sehän olikin vain näätä. Tuuli vinkui niin, että otus säikähti sitä, sieppasi viimein lihapalan kokonaan mukaansa ja katosi. Puut näyttivät kuin katkeavan, ja aivan varmasti soi luostarissa kello! Kukahan sitäkin lie lämpyttänyt keskellä yötä? Kenties itse Jumala? — Erakosta tuntui kaamealta kuunnella sen ääntä tuollaisessa kohinassa. Tuli vielä entistään pahempi puuska, uhrikuusi ratisi ja heilui kuin tasapainonsa menettämäisillään. Vielä toinen samanlainen henkäys, ja nyt jo kuusen juuret irtosivat toiselta puolen maasta, sen latvapuoli heilahti valtavassa kaaressa ilmassa, kuului korvia särkevä räiskäys ja kuusi oli pitkällään maassa juurten törröttäessä kalliolta ylöspäin kuin luurangon kädet.
»Niinpäs se kävi kuin sanoin, että ne kirotut munkit tulevat tänne saareenkin jumalineen ja mahtineen! Nyt on tuo kellonläilätys kaatanut minun uhrikuuseni!» — kiroili Jorma.
Erakosta tuntui kaikki jo niin hirveällä, että häntä peloitti olla näkemässä enää muita ihmeitä, joita kellonsoitto mahdollisesti saisi aikaan. Hän pujahti majaansa ja mietti, että taisivat sentään kuusenkin voimat olla pieniä sen kellonsoittajan rinnalla! Ei ollut sellaisia ihmeitä ennen Kuhasalossa tapahtunut. Tai jos oli tapahtunutkin, niin tuskinpa munkki Jorma olisi niihin uskonut. Hän ei uskonut muuhun kuin itseensä. Mutta nyt, vanhana miehenä, alkoi sama mies huomata suurempien voimien mahdin, ja oli tainnut tehdä siinä väärin, kun oli pitänyt Jumalaa valheena ja munkkien metkuina.
Nyt oli siis kuusi mennyt. Pitiköhän hänen itsensäkin kuolla jo tänä samana yönä? — Ei, hänestä tuntui siltä, ettei hänen lähtönsä aika ollut vielä tullut. Sillä olihan majan säästyminen selvä merkki siitä, ettei hänen tarvitsisi kuolla. Kuusen kaatuminen tarkoitti kai vain, että haltioiden palvelemisen oli väistyttävä tieltä, kun Jumala-haltia tulla jyristäisi uudella voimalla Karjalaan.
Senkin tuhannet ajatukset alkoivat vaivata Jormaa. Hän oli kuulevinaan haltioiden ja pirujen tanssit ulkoa seinän takaa, joskus harakoiden pilkkanaurua kaatuneen uhripuun oksilta, vuoroin taas näätien ja metsän kaikkien karvaturkkien tappelua hänen lihapalasensa päältä. Ja aina vähän ajan kuluttua erakko nousi vuoteellaan istualleen, koettaen kuunnella, valehtelivatko korvat, vai oliko siellä tosiaan sellainen elämä. Mutta silloin, kuunnellessa, oli kaikki taas hiljaista, ja niin Jorma luuli erehtyneensä tai uneksineensa.
»Kunpa tuolla uunin takana olisi edes sirkka, joka pitäisi sirinällään minut sen verran valveilla, etten tarvitsisi kuulla tuota helvetillistä elämää! Mutta eivätpä näy sirkatkaan kotiutuneen murhamiehen majaan.»
Jorma kuunteli vielä hetkisen, mutta kun ulkoa kuului vain tuulen kohina, vaipui hän takaisin kivivuoteelleen. Mutta heti, kun hän oli vain ummistanut silmänsä ja saanut ajatukset pois nykyisyydestä, alkoi sama melu uudestaan. Ulkoa kuului, kuinka uhrikuusi kaatui rymisten. Se tuntui tulevan suoraan majan päälle, mutta mätkähtikin sitten sivuun. Itse Jumala tuntui kulkevan kuin kova tuuli sivuitse, seinätkin ratisivat ilmavirrasta ja kaukaa kuului vaskikellon kalkatus. Siihen liittyi toinen samanlainen, kolmas, ja niiden mukana kuului puiden hakkaaminen mäeltä. Ja kun nuo äänet katosivat, kuului Marjatan ääni hyvin kaukaa: