»Mikset tulekaan luokseni, Jorma? Aurinko on ehtinyt jo Joutsenisen taakse!»
Kuului kosken kohina Pielisjoen suusta, ja majan oven takaa rusahdus kuin olisi siellä lyöty toisen pää halki. Jakkara tuntui putoavan kolisten lattialle, ja Stefan sähähti oven raosta:
»Minä tapan sinut, koira!»
Ei, tätä ei erakko jaksanut enää kestää! Hän nousi taas istualleen, ja samalla hetkellä hävisivät äänetkin ulkoa.
»Joko minulle tulee kuolema?» — kysyi Jorma itseltään. »Ja tällä tavoinko pitääkin minun kuolla? Ennen kärsisin vaikka millaiset tuskat ruumiissani, kunhan vain voisin sulkea korvani nyt! — Mutta kaipa jokaisen murhaajan onkin kuoltava näin.»
Hän vaipui voimattomana vuoteelleen hikipisaroiden valuessa poskelta parralle ja siitä vuodesammalille.
»Älkää antako minun kuolla tällä tavoin! Älkää lähettäkö minulle sellaista kuolemaa kuin Stefanille! Jos minun on kuoltava, niin antakaa sen tapahtua hiljaa ja rauhassa, olenhan jo kärsinyt tarpeeksi paljon!»
Mutta ääni vastasi hänelle:
»Ei ole tullut vielä aikasi, Ontron poika, kärsi vain ja odota!»
»Miksi minun sitten pitää kärsiä enemmän kuin muiden ihmisten? Miksen saa kuolla rauhassa minäkin? Päästäkää minut, vanha mies, menemään jo rauhaani! Jumalat, haltiat, ketkä meitä ihmisiä seurannettekin, älkää antako minun kuolla niinkuin murhaajan, enhän teoillani ole tahtonut muuta kuin vapauttaa toiset ihmiset orjuudesta!»