»Oman sielusi hinnallako?»
»Jos olen tehnyt väärin, niin minä kadun. Mutta sanokaa, mistä minä löydän rauhani? Sanokaa, mikä se on, jota minun pitää palvella!»
Nyt ei kuulunut enää vastausta. — Sielujen kansaako hän oli siis puhunut? — Kaikki oli hyvin hiljaista, mutta vähitellen alkoi kuulua kellonsoitto yhä selvemmin vastauksena hänen viimeiseen kysymykseensä. Erakko kavahti pystyyn, soitto taukosi taas samalla tavoin kuin melukin äsken.
»Tuollako, mistä tuo soitto tulee, on se, johon minun pitää uskoa?» — voihki Jorma. »Eivätkö haltiat olekaan oikeita jumalia, vaan se yksi ainoa, jota siellä kirkossa palvellaan? Jos niin on, niin sinne minäkin tahdon mennä. En ole paha, vaikka olenkin murhaaja, vaan tahdon uskoa niinkuin kaikki muutkin, kun vain tiedän, kehen minun pitää uskoa.»
Erakko kaatui takaisin vuoteelleen. Ei hän ollut vielä kuollut, hänenhän oli käsketty odottaa vieläkin. Mutta nuo merkilliset kokemukset, houreitako vai pahan omantunnon tuskiako lienevät olleet, olivat ottaneet voimat vanhalta mieheltä. Ja jos nuo olivat houreitakin, niin olivat ne sen lähettämät, joka oli päättänyt, että tietäjien viimeisen jälkeläisen oli kärsittävä, taivuttava ja vasta sitten saatava anteeksiantamus.
Jorma tunsi nyt olevansa uhri, joka karjalaisten täytyi antaa, saadakseen sillä oma elämänsä paremmaksi. Ja hän mielessään kiittikin jo korkeinta siitä, että juuri hänet, viimeisten heimoruhtinaitten poika, oli valittu tuoksi uhrieläimeksi. — Ja kuinkahan monta uhria oli vielä tuleva hänen jälkeensä, ennenkuin tässä maassa olisi kaikki hyvin? Vai oliko hän viimeisin?
Silloin tuntui kuin mahdottoman pitkä rivi miehiä olisi kulkenut majan sivuitse. Tuntui olevan talvi ja pakkanen. Yhtaikaa kirahti jokaisen astujan kantapää lumessa. Rivi oli pitkä, koskapa aina vain kuului uusia askelia tulevan loppumattomiin. Ja tuon askelten äänen lomasta kuului joskus pitkä jyrinä kuin paksu jää olisi haljennut Kunnasniemestä Kontiolahden rantaan yli koko laajan Höytiäisen, ja sitä täydensi merkillinen hakkaaminen jostakin kaukaa, kenties Jaamankankaalta saakka. Ja lopuksi, kun viimeisen askelen ääni oli hangelta kadonnut, tiesi Jorma vastauksen kysymykseensä. — Silloin sanoikin joku:
»Näin paljon vaaditaan uhreja jälkeesi!»
Ja erakko puoleksi tajussaan, puoleksi houreissaan nosti molemmat kädet ylös, risti ne ja sanoi huokaisten:
»Nyt, vasta nyt minä ymmärrän!»