Kun Jorma aamulla heräsi, kuuli hän kaikkein ensiksi majansa läheltä rinteeltä puunhakkuuta. Hän luuli senkin kuuluvan vielä viimeöisiin ihmeisiin, mutta kun hän meni katsomaan, oli siellä kaksi miestä kaatamassa kaskea. Siis maailma oli sittenkin löytänyt tiensä saareen ja otti sen haltuunsa. Ja vaikka erakosta tuntuikin siltä kuin jokainen puuhun tarkoitettu kirveenisku olisi sattunut häneen itseensä, ei hän ollut enää vihainen eikä pahoillaan siitä, että hänen valtakuntansa hajoitettiin. Hän tiesi, että siellä maailma valmisti jo erakon lähtöä.
Kun Jorma katsoi nyt majansa ovelta ulos, olivat kärsineet kasvot käyneet yhden ainoan yön kuluessa paljon entistään uurteisemmiksi. Palo silmistä oli kadonnut kokonaan ja tilalle oli tullut jokin kaiken läpi katsova ilme. Nyt eivät kummitelleet mielessä enää haltiat ja kellonsoitot, vaan ajatukset kulkivat katseen mukana järvenselälle, sinisille vaaroille, jokaiseen puuhun, pensaaseen ja laineeseen. Ja nyt ne kaikki näyttivät taas aivan yhtä kauniilta kuin joskus, kauan sitten seisoessa Kuhasalon rannalla katselemassa sen ympäristöä. Silloin oli kaikki näyttänyt niin erikoiselta vain sentähden, kun hän oli munkiksi vihkimisensä jälkeen tahtonut sanoa kaikelle sille hyvästit siirtyessään yksinäisyyteen. Ja tällä kertaa se näytti aivan samanlaiselta, — olihan nytkin otettava hyvästit, mutta ei siirtyessä vapaaehtoiseen vankeuteen, vaan vapauteen, jota hän ei enää koskaan tulisi menettämään. Jorma tiesi nyt jo kärsineensä tarpeeksi ja pääsevänsä jonnekin sinne, mistä hän saisi paremman palkan kuin ihmisten ihailun, kiitokset ja kyynelet.
Illalla saaren valloittajat menivät pois, ja Jormakin uskalsi, nähtyään veneen menevän, palata takaisin majalleen, pelkäämättä tulevansa häirityksi. Mutta samaan aikaan, kun puunkaatajain vene meni puolivälissä selkää, tuli toinen samanlainen suoraan saarta kohti. Jorman hopeatukkainen, tutiseva pää kääntyi taas metsään päin, sieltä taas etsimään piilopaikkaa uusien tulijain varalle. Hän meni rinteeseen, työntyen siellä kahden jyrkän kallion väliseen koloon, jossa hän tiesi olevansa varmassa suojassa.
Kauan kesti, ennenkuin kuului mitään merkkejä, että ihmiset olivat tulleet saareen. Jorma jo pahoittelu menneensä niin pahaan koloon, ettei itsekään voinut nähdä, milloin vieraat lähtisivät. Siksipä hän kiipesikin ylemmäksi kivien päälle nähdäkseen ja kuullakseen. Siellä hänen majansa ovella istui hyvin vanha nainen ja hänen vierellään nuori mies. Molemmat olivat kai käyneet sisällä, koskapa ovi oli jätetty auki. He keskustelivat ja silmäilivät, eikö erakko jo joutuisi majalleen, mutta tämäpä ei tahtonut tullakaan, vaan hiipi vain hiukan lähemmäksi kuullakseen heidän puheensa.
Siiloin sanoi vanha vaimo:
»Kenties hän ei olekaan enää täällä, vaan on kuollut tai mennyt pois.»
»Vasta eilen hänet oli nähty viimeksi piirtelemässä kepillä jotakin tuonne rantahiekkaan. Kun hänen mentyään oli käyty samalla paikalla, oli hän kirjoittanut hiekkaan: 'Marjatta'.»
»Se on varmasti Jorma, kenties hän elääkin vielä!» sanoi nainen hyvin iloisena, kohottaen sitten pitkän huudon: »Jorma!»
Ja sydänparka oli erakolla pysähtyä aivan työssään, kun hän nyt monien kymmenien vuosien jälkeen kuuli ensimmäisen kerran huudettavan nimeään. Hän ei ollut kuullut tuota sanaa sen jälkeen, kun Marjatta oli lausunut sen viimeksi. — Ja ketä sitten mahtoivat nuo vieraat olla, jotka tiesivät hänen nimensä?
»Jorma, missä sinä olet?» — huudettiin majalta niin, että metsikkö raikui. »Jorma, oletko täällä vielä?»