»Marjatta — — —!» — tuli parahdus erakon suusta. Mutta hän ei mennyt sisarensa syliin, vaan tuijotti naista kuin järjetön.
»Jorma, siis se olet sinä sittenkin!» — huusi nainen vuorostaan, puristaen erakon syliinsä kyynelten valuessa poskipäille. Jormasta tuntui koko saari kaikkine puineen keinuvan ilmassa ja lähtevän vajoamaan alaspäin. Hänen huulensa liikkuivat, värähtelivät, mutta mitään ei kuulunut ennenkuin monien ponnistusten jälkeen:
»Oletko sinä Marjatta?»
Jorman ääni kuului siltä kuin hän olisi puhunut kuolleelle ja kuullut vainajan kyselevän itseään.
»Voi, Jorma, kyllä minä olen Marjatta, sinun sisaresi!»
Kauan molemmat seisoivat toistensa syleilyssä, ja sydämet tykyttivät niin, että olivat pakahtua.
Ja Jorma sanoi:
»Marjatta, sinä et siis olekaan kuollut, vaikka minulle niin kerrottiin!»
»En ole kuollut, vaan sinua olen etsinyt. Sentähden juuri olen tahtonut elääkin, löytääkseni sinut tai sinun hautasi. Ja nyt on siis pitkä matkani viimeinkin loppunut, ja minä pääsen lepäämään!»
»Minäkin olen tahtonut kuolla, mutta sitä ei ole minulle sallittu, vaan on käsketty odottamaan ja kärsimään.»