»Monta vuotta olen jo etsinyt sinua, Jorma. Olen käynyt Kuhasalossa, mutta se oli autio. Menin sitten Valamoon, Käkisalmeen, Viipuriin, Olavinlinnaan ja sieltä taas takaisin Ilomantsiin ja Lieksaan. Vasta eilen illalla tulin Kontiolahdelle ja kuulin siellä kerrottavan, että täällä saaressa oli erakko, joka pakeni aina ihmisiä. Olin jo luopumaisillani kaikesta toivosta löytää sinut, mutta läksin kuitenkin tänne. — Ja täälläkö sinä olet ollut siitä lähtien, kun karkasit luostarista? Mitähän kaikkea olet saanutkaan kärsiä?»
»Paljon, hyvin paljon! Enimmin kuitenkin siitä, kun luulin sinut kuolleeksi.»
»Kuolleeksi? Miten sellaista luulit?»
»Munkit kertoivat silloin murhayönä, että sinä hukuttauduit koskeen ja kaataessasi veneen veit ryöstäjäsikin mukanasi. Ja juuri sinun kuolemasi kostaakseni minä menin luostariin ja tapoin kaikki, jotka siellä tapasin.»
»Mutta mitä sinä puhut? Miten minä olen hukuttautunut koskeen ja olen vienyt mennessäni munkkeja? Enhän ole ollut täällä sen jälkeen, kun läksimme äidin kanssa Viipuriin!»
»Viipuriin? Äidin kanssa?»
»Niin, sen jälkeen, kun sinä jäit luostariin, menimme äidin kanssa ensin Koitereelle, myimme siellä talon, menimme sitten Käkisalmeen ja Viipuriin. Kun äiti kuoli, läksin minä etsimään sinua, Jorma.»
»Mutta — mutta asuittehan te tuolla Jaamankankaan vierellä — katsos, tuolla lahden pohjukassa, joka näkyy tuolta!»
»Emme ole asuneet siellä koskaan! Mitä sinä nyt puhut? Eikö muistisi ole enää hyvä?»
»Muistanhan toki sinut, Marjatta, kun olin luonasi niin usein. Mutta sinä itse et muista enää minua!»