»Emmehän ole nähneet toisiamme kertaakaan sen jälkeen, kun sinä kymmenvuotiaana jäit Iljan luo luostariin! Minähän olin silloin vielä pieni tyttö.»
»Mutta eivätkö Stefanin munkit ole ryöstäneet sinua koskaan? Etkö asunut tuolla Kontiolahden pohjukassa? Emmekö yhdessä aikoneet mennä Olavinlinnaan? Ja etkö aikonut hukuttautua Pielisjokeen?»
»Ei koskaan ole tapahtunut tuollaista!»
Yhä sekavammaksi kävi kaikki vanhan erakon aivoissa. Hän luuli näkevänsä taas samanlaisia houreita kuin yöllä. Viimein hän sai kysytyksi:
»Etkö sinä olekaan se sama Marjatta, jota minä rakastin Kontiolahdella?»
»En, Jorma. En ole koskaan asunut siellä.»
Nyt tuli viimeinen isku, jonka Stefan ja kova kohtalo antoivat erakolle. Jorma ei pysynyt enää pystyssä, vaan retkahti alas koristen:
»Stefan, Stefan siis valehteli!»
»Jorma, mikä sinulle tuli? Kuoletko juuri nyt, kun minä viimeinkin löysin sinut. Nouse, sinä et saa kuolla!»
Veli nosti päätään.