»En minä vielä kuole, mutta en enää kestänyt sitä viimeistä lyöntiä, jonka Stefan antoi minulle, oman luostarinsa kasvatille. Toivottavasti tämä sentään oli jo viimeinen hänelläkin! Toivottavasti hän ei vainoo minua enää pitemmälle kuolemansa jälkeen!»
Marjatta toi vettä ja kaatoi sitä Jorman suuhun. Tämä nousi istualleen, katsoi Marjattaa kauan silmiin ja sanoi:
»Se on hyvin surullinen tarina!»
»Mikä?»
»Se, kun minulla oli rakas, kelpo tyttö! Mutta munkit veivät hänet ainiaaksi luotani pois, kertoen, että hän oli minun oma sisareni.»
Ja niin Jorma kertoi todelliselle sisarelleen kaiken ja lopetti pitkän tarinansa sanoilla:
»Tuosta valheestaan Stefan on saanut kuitenkin tuomionsa, mutta morsiameni on siitä huolimatta kuollut. Näihin päiviin saakka on Stefanin haamu väijynyt minua, vasta eilen viimeksi. Mutta tämä oli kai jo hänen viimeinen pistonsa!»
»Jorma, sinä olet saanut kärsiä aivan liian paljon, ja kaiken vain luostarin takia!»
Kauan kesti hiljaisuus, jonka kestäessä sisar koetti arvioida veljensä kokemia tuskia. Jorma itse oli sellaisen lapsellisen ilon vallassa kuin olisi ollut jo varma pääsystään morsiamensa luo.
»Paljon sinä olet kärsinyt, mutta Jumala kyllä auttaa kestämään kaiken viimeisenkin. Ja ethän ole enää yksin, kun sisaresi on jo luonasi.»