Vanhus ei vastannut, vaan kysyi vuorostaan:
»Mitäs, jos olisinkin?»
»Silloin näkisin sen suuren Karjalan kastajan.»
»Kyllä, kyllä minä olen Ilja, mutta en mikään Pyhä Ilja, vaan ainoastaan tavallinen ihminen.»
»Pyhä Ilja», lausui Jorma kuin itsekseen, ihmetellen katsellessaan vanhuksen kasvoja. Ja hymy nousi pojan huulille. Lieneekö se tullut sentähden, että Jorma tiesi nyt olevansa suuren miehen seurassa vai siitä turvallisuudentunteestako, jota hän tunsi nyt varmasti istuessaan itsensä Pyhän Iljan rinnalla.
Lumi narskui kuuraisten hevosten jalkojen alla, ja ilkeästi vinkuivat taas rekien jalakset, niin muiden kuin senkin, missä istui koko Novgorodin Karjalan kreikkalaiskatolisen kirkon itsevaltias valmiina uhmaamaan toista suurta itsevaltiasta, Liperin pajaria, ja hänen vieressään istui pieni karjalaispoika. — Hänen seuraajansako? — Niin oli ainakin Ilja itse päättänyt, miten sitten tulisi käymäänkään.
Lumi narskui ja reki vinkui. Kukaan ei puhunut. Hevoset vain huohottivat ja puhalsivat vastamäessä sieraimistaan kuin savua edessä istuvien kasvoille tai pyyhkäisivät jäätyvää vaahtoa suupielistään turkinselkämykseen. Jostakin pohjoisen puoleiselta vaaralta alkoi kuulua suden surullinen ja kaihoava ulvonta. Se kieri pitkin metsiä tähtien syttyessä ja revontulten ensimmäisen kajastuksen noustessa pohjoisessa. Ulvontaan vastasi jostakin kaukaa toinen susi, ja niiden molempien kaiku kieri vaaroja vastaan selvänä. Se nosti väkistenkin kylmän väristyksen matkamiesten selkään, vaikkei tämä ollutkaan ensimmäinen kerta, kun he kuulivat nuo surulliset äänet. Ja kun hetkisen kuluttua tie nousi korkean vaaran laelle, ja edessä aukenivat laajat, tasaiset lumikentät ja niiden takana näkyi tumma metsä, täydensi kolkon seudun kuvaa vielä metsän takaa kajastava tulipalon punainen loimu.
»Tuon parempaa tienviittaa emme tarvitse löytääksemme pajarin», ajatteli itsekseen Ilja-munkki.
Ja molemmin puolin tietä olevista peltotilkuista saattoi jo huomata asutumpien seutujen olevan tulossa vastaan. Eikä kestänytkään kauan, ennenkuin kolme täyttä hevoskuormaa kutsumattomia vieraita ajoi suuren hovin pihaan.
Pajarilla oli juomingit parhaimmillaan. Rekien narina ja hevosten pärskyminen pihamaalla toi jokaisen valaistun ikkunan täyteen uteliaita kasvoja. Tuskin reet olivat pysähtyneet, kun sisältä purkautui ulos meluava orjalauma. Mutta nämä tuskin ehtivät hevosten luo, kun jo huomasivat, keitä tulijat oikeastaan olivat. Pian alkoi kuiskiminen miesjoukossa; huomasi selvästi, että taloon oli odotettu joitakin toisenlaisia vieraita kuin kirkonmiehiä. Kukaan ei tahtonut mennä ottamaan hevosia vastaan, vaan keskenään poristen painuivat miehet taaksepäin kuin tahtoen mennä sisälle takaisin. Mutta Ilja oli ensimmäisenä hypännyt pystyyn omasta reestään ja kysyi tiukasti: