»Miehet, mikä tuolla mäen päällä palaa?»
»Ka mikä lie tulipalo», vastasi veltto ääni pimeästä.
»No miksette ole siellä sammuttamassa?» — kivahti Ilja tavalla, josta saattoi jo kuulla vihaista sävähdystä kuin piiskan lyöntiä.
Ja sama ääni vastasi taas:
»Pajari käski polttaa liian mökin maaltaan. Kysykää häneltä, hän sen parhaiten tietää!»
»Sitokaa hevoset kiinni ja heti!»
Tämä oli käsky, jossa ei ollut tinkimisen varaa. Ilja heitti jo reestä koppaamansa piiskan takaisin sinne ja meni varmoin askelin ylös portaita, katsomatta, seurasivatko toiset vai eivät. Ja ovea avatessa oli hänen takanaan vain Jorma, jota Ilja ei kiivastuksissaan ollut muistanut olevankaan. Munkki ei pysähtynyt porstuassakaan, vaan astui sen takana olevaan suureen pirtintapaiseen, joka oli täynnä miehiä. Niistä ei kukaan kumartanut kirkonmiehen edessä eikä pyytänyt hänen siunaustaan. Ei sitä pyytänyt isäntäkään itselleen eikä talolleen. Ja yhtä vähän Iljakaan sitä kenellekään tarjosi. Hän seisoi hetkisen ovensuussa, siristäen valon sokaisemia silmiään ja katsellen ympäri huonetta. Keskellä lattiaa seisoi suuri pöytä viina- ja oluttuoppeineen, joita vieraat näkyivät parhaillaan tyhjentävän. Huutoa, naurua ja humalaisten käheätä puhetta kuului joka suunnalta, mutta heikolta kaikki sekin kuului Iljan kanojen rinnalla:
»Missä pajari on?»
Kun viimeinen sana oli mennyt, oli huoneessa hiljaista silmänräpäyksessä, sameita silmiä tuijotti vanhaan, mutta teräksiseen mieheen; ja keskilattialle alkoi jo tulla vapaata tilaa kuin itsestään. Jokainen kyllä tiesi varmasti, mikä mies siinä heidän edessään seisoi.
»Täällä on», kuului ääni pöydän päästä, »kuka minua kysyy?»