»Tule ja katso», oli munkin valmis vastaus.
»Kuka tuolla tavoin uskaltaa minulle puhua?»— urisi humalainen, horjahteleva mies, lähtien tuoppi kädessä hoipertelemaan ovensuuta kohti. Silloin yhtyivät kahden miehen katseet, ja tuoppi pajarin kädessä kallistui niin, että viina valui lattialle.
»Munkki kelvotonhan se on! Terve, Ilja, sinä karjalaisakkojen kastaja!» — rähähti pajari. Samassa tuli jo sisään koko Iljan seurue, jääden seisomaan ovensuuhun esimiehensä taakse. Mutta Ilja ei ollut kuulevinaankaan humalaista, vaan sanoi:
»Näkee kaikesta, ettei ainakaan täällä vaivaa sama puute ja köyhyys kuin tämän talon porttien ulkopuolella. Minä kysyn sinulta, pajari, mitä sinä tahdot kaikella tällä, onko tarkoituksesi saattaa kansa niskaasi ja varma kuolema itsellesi?»
»Mitä minä kansasta ja sinusta! Minä elän niinkuin itseäni huvittaa.»
»Et elä! Sille elämällesi panee varman sulun juuri kansa ja — minä!»
»Hahhahhaa», kaikui humalaisen pirullinen nauru. Sen jälkeen oli kaikki hetkisen hiljaista kuin kirkossa, vaikka pirtissä seisoi yli kaksikymmentä miestä kahdessa joukossa, puolet niistä pajarin takana ja toiset puolet Ilja-munkin ympärillä.
»Missä se lesken poika on, jota sinä olet rääkännyt kaivossa?» — kysyi
Ilja.
»Kysy niiltä, jotka sen tietävät.»
»Ja mikä palo on parastaikaa tuolla mäen päällä, onko sekin sinun konnuuksiasi?»