»Pysykää alallanne», karjui pajari vierailleen, »minä se heitän nuo munkkikoirat tunkiolle! Hei, rengit, tulkaa ja potkikaa nuo haaskat ovesta ulos!»
Mutta ääni oli jo niin käheä, ettei se kuulunut enää omille apulaisillekaan. Ja mies oli itse niin humalassa, ettei pysynyt enää pystyssä muuten kuin pöytään nojaten. Mutta sittenkin hän kykeni vielä heittämään munkkeihin sellaisia silmäyksiä, joista saattoi lukea vain vihaa ja uhkauksia. Ja jos pajari oli aikaisemmin jakanut sellaisia katseitaan, olivat ne silloin ennustaneet varmaa kuolemaa. Mutta nyt eivät kuolemanuhkauksetkaan tehneet minkäänlaista vaikutusta.
»Pajari, minä olen tullut tänne kutsumatta ja myöskin menen heittämättä ulos. Mutta sitä ennen ilmoitan sinulle kuitenkin, että tulen tekemään töistäsi valituksen suuriruhtinaalle. Ja olen varma, että hovisi ja maasi tullaan sinulta ottamaan pois, sillä minua on niissä asioissa kuultu aina ennenkin. Ei riitä, että remuaisit täällä, mutta sinä vielä rääkkäät ihmisiä aivankuin sinulla olisi jokin oikeus rangaista ja kiduttaa heitä, olivatpa he sitten syyllisiä tai eivät. Sen takia saat tästä päivästä lähtien lukea minut pahimpien vastustajiesi joukkoon. Ja sinä tiedät kyllä senkin, mitä se merkitsee ja mitä seurauksia siitä on. Nyt nöyrry, pajari, polvistu heti ja rukoile Jumalalta anteeksiantamusta rikoksillesi!»
Ilja vaikeni ja odotti, mutta vastaukseksi tuli vain vihainen murina.
»Koska et näy tahtovan totella sanoja, niin teot kai tepsivät paremmin», sanoi munkki, astui pöydän luo, jolla oli suuri joukko tuoppeja, tarttui sen kulmaan ja käänsi koko pöydän nurin lattialle. Ja pajari, joka täten menetti ainoan tukensa, kaatui lattialla virtaavaan viinaan eikä kyennyt enää nousemaan, vaan jäi siihen. Pöydän mukana menivät nurin myöskin kynttilät sammuen, ja nyt oli kaikki pimeätä. Ilja tarttui Jormaa käteen ja meni tovereineen ulos pajarin viimeisen murinan saattaessa heitä ovelle.
Mutta tultuaan pihalle saikin munkki uuden päähänpiston ja nousi toisia portaita ylös suureen rahvaantupaan, joka oli laitojaan myöten täynnä miehiä ja naisia. Siellä oli myöskin pajarin vaimo tyttärineen, ja kaikkien jännittyneistä katseista huomasi heidän tietävän jo kaiken, mitä toisaalla oli äsken tapahtunut. Ja kaikki näkyivät myöskin tuntevan, kuka oli astunut tupaan, koskapa talon emäntä astui munkin eteen, teki ristinmerkin ja anoi siunausta.
»Polvistukaa ja ottakaa vastaan siunaus», sanoi Ilja kaikille.
Ja myöskin ne luihunnäköiset miehet, jotka näyttivät tahtovan myöhästyä, menivät polvilleen lattialle, kohdattuaan munkin leimahtavan katseen.
Rauha oli tullut taloon. Iljan mennessä ulos ei kuulunut sisältä enää samaa huutoa ja melua, mikä oli ollut ottamassa vieraita vastaan heidän tullessaan. Rauhan oli munkki saanut tänä iltana siihenkin taloon, joka oli koko seudun suurena vitsauksena. Tullessaan olikin vanhus päättänyt nujertaa siellä jokaisen suurimmasta pienimpään, ja palasi nyt takaisin tyytyväisenä tekoonsa. Ja varsinkin juuri suuria ja mahtavia tahtoi Ilja nöyryyttää, sillä hän tiesi niiden elävän liian vapaata ja huoletonta elämää. Ja kun kerran karjalaisilla oli vitsauksia, niin miksei silloin venäläisillä pajareilla olisi ollut samanlaisia, jos ei muita, niin ainakin yksi ja paha: Ilja itse!
»Matkaan, miehet!» — huusi hän pihalla toisille munkeille, »huomenna kastetaan taas kansaa ja vieraillaan kaikissa pajarien hoveissa!»