Ja munkit, jotka olivat melkein vavisseet pelosta astuessaan sisään taloon, huokasivat nyt helpotuksesta, kun reet lähtivät jälleen liikkeelle. Käynti pajarin luona ei ollut vaaratonta, vaikkei nyt tällä kertaa ollut mitään tapahtunutkaan. Mutta he myöskin tiesivät, että sellaisia vaaroja oli vielä useita edessä, ennenkuin he pääsisivät jälleen turvaan Kuhasalon seinien sisälle.
Jorma, tuo erakkolan pieni suojatti, oli ollut ensimmäisen päivän ulkona maailmalla ilman äitiä. Ja tuona päivänä hän oli saanut nähdä jo paljon; sitä vartenhan hänet oli mukaan otettukin. Ja nyt oli pojan luottamus ja kunnioitus Pyhää Iljaa kohtaan noussut huimaavan korkealle.
Ja vasta nyt reessä istuessa taisi ensimmäisen kerran muistua mieleen äitikin. Vasta nyt herahti esiin pari kolme kyyneltä jäätyen poskipäille. Mutta samassa sukeltautui turkinhihasta esiin pieni nyrkkikin, joka pyyhkäisi pois jäähelmet kasvoilta. Silloin kääntyi vierellä istuva vanhus pojan puoleen ja sanoi:
»Älä itke, Jorma, elämä ei ole hauskaa, kun ajattelee sen toivottomimpia hetkiä. Mutta muistelkaamme vain niitä, jotka ovat olleet meille hyviä. Onhan kaikilla ihmisillä suruja, samoin minullakin. Kaikilla on raskasta erota kerran äidistään. Kerronko sinulle lyhyen tarinan eräästä pojasta, joka joutui kerran pois kotoaan ainiaaksi eikä nähnyt vanhempiaan enää koskaan?»
Nyyhkyttävä vastaus oli: »Kerro!»
Ja niin kertoi hopeahapsinen munkki Ilja sinä yönä Jormalle tarinan omasta elämästään, kuinka hän oli pienenä, inkeriläisenä poikana joutunut kerjuumatkallaan luostariin, tullut sinne noviisiksi, myöhemmin munkiksi ja saanut kärsiä kaikki mahdolliset ristiriidat. Vuosikymmeniä kestäneiden kieltäytymisten jälkeen hän oli joutunut viimein itsensä metropoliitan eteen, joka oli antanut hänelle vapauden, lähettämällä hänet kastamaan jotakin sukulaiskansaa, karjalaisia, kaukana pohjoisessa keskellä saloja ja erämaita. Se työ oli suuri, mutta tahto oli hyvä saada kokonaiset heimot menemään paljon eteenpäin, tuhota pakanallisten heimopäälliköiden ja poppamiesten valta ja poistaa raakuus sieltä, missä ihmiset jo palvelivat oikeata Jumalaa.
Ja pitkän kertomuksensa lopetti Ilja sanoilla:
»Jumala suokoon voimaa, etteivät ne loppuisi kesken ennenkuin kaikki on tehty! Senjälkeen vasta voin jättää kaiken toisiin käsiin luottaen karjalaisten valoisampiin päiviin. — Tässä kuulet nyt, Jorma, ilottoman tarinani, ja varmasti tulee sinunkin elämäsi olemaan paljon parempi. Toivottavasti sinä vältyt suurista kärsimyksistä, sillä kaikki eivät jaksaisi niitä kestää! Jumala meitä kahta varjelkoon!»
Siihen loppuivat vanhan miehen sanat. Jos elämä olikin ollut pimeätä hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan, oli se vanhuuden tultua kirkastunut sitäkin enemmän. — Ja vaikka varjot olivatkin synkkiä ympärillä juuri nyt, kun oli yö, koitti seuraava päivä sitäkin kauniimpana ja keväisempänä.
Jorma, pakkasen kourissa värisevä miehenalku, oli ensimmäisenä päivänään ulkona maailmalla oppinut sen, että ihmisen täytyy ensin kärsiä, ennenkuin hänellä on oikeutta vaatia itselleen onnea ja sielunrauhaa vanhuuden varalle. Ja munkki neuvoi häntä: