»Ei ole teitä kutsuttu tänne! Menkää Kuhasaloon ja pysykää siellä!»
Mutta mistään välittämättä munkki puhui edelleen. Silloin nousi hänen takaansa mies, koppasi penkin alta kirveen, tullen Iljaa kohti, Mutta samassa kuului toisten munkkien joukosta varoitus- tai paremminkin hätähuuto. Puhuja kääntyi, ja samassa kirveskin kohosi. Mutta kohosi Iljan käsikin, hän viittasi vain rauhallisesti miehelle, sanoen vieläkin rauhallisemmin, melkeinpä ivan viiva suupielessään:
»Pane vain pois kirves, minä en pelkää sitä kuitenkaan!»
Nuo sanat tulivat niin rauhoittavina, että käsi laskeutui vähitellen, ja viimein mies lähätti kirveen kiroten nurkkaan, niin että kolisi. Ilja kääntyi rauhallisena ja alkoi puhua. Hän vakuutti, että jos kaikki kääntyisivät oikeaan uskoon, unohtaisivat pakanalliset haltiansa ja keskinäiset riitansa, niin koko Karjala tulisi silloin paljon paremmaksi. Ei Ilja houkutellut ketään nöyrään novgorodilaiseen orjuuteen ja vieraan vallan alaisuuteen, vaan hän rehellisesti tahtoi saada jokaisen ymmärtämään, mikä merkitys oli kristinuskolla, sitä seuranneella sivistyksellä ja vaurastumisella. Ja kun Jorma tarkasti katseli kaikkien kasvoja, huomasi hän niistä ensin epäilyä, mutta myöhemmin jo jännittynyttä Iljan sanojen seuraamista.
»Tuokaa vettä, veljet», sanoi Ilja munkeilleen.
Kaikki oli kypsää, kastettavia tuli, tuli rauha kylään taas.
Ja kun Ilja vasta illalla läksi pois, heitti isäntä hänen rekeensä suuren karhunnahkan, ainoan ylellisyystavaransa merkiksi luottamuksestaan.
Jorma, joka oli ollut toisen päivänsä suojelijansa mukana, oli oppinut sen, ettei tässä maassa tulisi kukaan menestymään ja tulemaan suureksi kansan keskuudessa, ellei itsekin ollut samaa kansaa ja elänyt samalla tavoin kuin sekin. Jorma näki ja tiesi sen jo isänsä ajoiltakin, että vain sovinnollinen työ saattoi menestyä tällä pokostalla, muttei koskaan pakonalainen. Vaikka tässäkin kylässä oltiin aluksi valmiit halkaisemaan sivistyksen ensimmäisen sanantuojan pää, niin kuitenkin samat kädet, jotka olivat heilauttaneet kirvestä suuren munkin elämän ja työn tuhoamiseksi, olivat valmiit nostamaan kylään uuden tsasounan, jossa jumalaiselta anottiin pelastusta itselle ja sille miehelle, joka kenties piankin jo oli menevä Karjalasta pois ja jättävä jälkeensä hyvän nimensä ja työnsä, sivistyksen ensimmäisen idun.
Kevätkin saapui. Samoinkuin se antoi pitkien talviöiden jälkeen valonsa, sulatti kinokset ja paksut jäät, antoi Pielisen ja Pyhäselän laineille vapaan kulun ja nostatti pärskeet koskessa entistään korkeammalle, toi se uutta iloa ihmisille, missä huolet, aherrus ja puute olivat puristelleet mieliä niin omituisesti, ja uutta toivoa entisten, sammuneiden tilalle. Mutta vaikka se toikin elämää yhtäälle, saattoi toisaalla liikkua kuolema, niinkuin Kuhasalossakin. Karjalan kastaja, munkki Ilja makasi siellä huonona sairaana ja oli jättänyt jo kaiken toivon paranemisestaan. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut vielä kauan kulkea saloja ja kastaa sitä kansaa, jonka lähelle hän vasta oli päässyt ja jota hän oli alkanut pitää omanaan. Mutta Ilja tiesi, ettei hänen toiveensa saanut toteutua, vaan hänen oli mentävä Pohjois-Karjalasta ainiaaksi pois.
Mutta vaikka munkki olikin kuolemastaan varma, parani hän kuitenkin sen verran, että saattoi ajatella matkaa Käkisalmeen, linnaläänin pääkaupunkiin, saamaan parempaa hoitoa, sillä Kuhasalossa ei ollut ketään parantamistaitoista miestä lähellä; ainoastaan vanha veli Nikitin koetti tehdä parhaansa sairaan hyväksi.