Niin unohtui pojalta katkeruus erakkolaa kohtaan, kun Nikitin vähensi hänen velvollisuuksiaan, siksipä hän ei muistanutkaan enää karkaamista, jota hän oli suunnitellut Stefanin kurituksen jälkeen.
Eteen aukenivat vapaat päivät. Korven huoleton elämä houkutteli Jormaa yhä syvemmälle metsiin, joiden suuri hiljaisuus toi aina uusia ajatuksia hänen aivoihinsa. Sieltä virtasi hänen vereensä uutta voimaa, joka alkoi tulena kiertää ruumiissa. Joskus Jorma pysähtyi pitkiksi ajoiksi kuuntelemaan hiljaista kohinaa, eikä hän lopulta enää tiennyt, oliko tuon kohinan aiheuttaja metsä vaiko hänen oma verensä. Ja niin tuo ainainen vaeltaminen nostatti hänen mieleensä vapaan miehen ajatuksia: Pitkät ja voimia kysyvät matkat kasvattivat pienestä pojasta miestä, ampuminen kehitti silmää ja kättä, ja alituinen mietiskeleminen osoitti tulevaa vakavaa ja varmaa luonnetta. Karjalan luonto kasvatti poikaa mieleisekseen ja kaltaisekseen, ja sen vaikutus olikin paljon suurempi kuin sen, minkä vieraat, novgorodilaiset munkit, isänmurhaajat, saattoivat orvolle pojalle antaa.
Ja vaikkapa Jormalla olisi huolia ollutkin, niin mikäs olisi ollut sen hauskempaa ja turvallisempaa kuin omien voimien kasvaminen yhtä rintaa vastuksien kanssa, kiipeillessä rinteitä ylös, kun tuuli puhalsi kuin suoraan läpi sydämen, huuhtoen sieltä pois kaiken tomun ja saastan, ja kun järvet kimaltelivat tuhansin pienin tähdin ja koristein kuin kaunein messukaapu.
Hän oli ensimmäinen valloittaja näillä monilla asumattomilla seuduilla ja samalla myöskin viimeinen, joka näki vielä koskemattomina ne monet salot, joita ihmiset vähäistä myöhemmin alkoivat muokata mieleisikseen.
Ja missä asumuksia oli, sinne Jorma toi ensimmäiset tiedot Iljan kuolemasta.
»Hän meni liian aikaisin pois», sanottiin tavallisesti.
Jorma tiesi sen itsekin hyvin. Mutta kun hän kuuli sanottavan: »Onnellisia ovat ne, jotka ovat kuollessaan niin rakastettuja kuin Ilja», niin hän tunsi, ettei onnen ehtona ole yksistään se, että ihminen on tyytyväinen omiin saavutuksiinsa, vaan kaikkeen täytyy liittyä vielä toistenkin ihmisten kiitos ja ihailu. Ja nyt vasta hän alkoi käsittää, mitä merkitsivät ne hyvät työt, joiksi hän ensin oli luullut orjamaista raatamista. Ja nyt hän tiesi senkin, miksi Iljaa kaivattiin melkein kaikissa mökeissä.
Siellä syrjäseuduilla taas, missä ihmiset olivat pysyneet kiinni entisessä vainajain ja haltiain palvelemisessa, ei vuodatettu kyyneleitä, vaan sanottiin ainoastaan:
»No, nyt ainakaan ei kukaan pakota meitä kasteeseen, kun Ilja on kuollut.»
Siinäkin oli tarpeeksi vihamiehen tunnustukseksi. Mutta noiden sanojen jälkeen Jorma tunsi kuitenkin vihaa lausujaa kohtaan Iljan puolesta. Hänen aivoissaan kypsyikin silloin uhkaus: »Odottakaahan, kyllä te vielä kerran teette ristinmerkkejäkin!»