Iljan muisto pakotti hänet ajattelemaan noin. Se kasvoi hiljaisuudessa ja tuli päätökseksi.
Erakkola oli näihin aikoihin laajentanut saaren sisällä olevia pieniä viljelyksiään jo manterenkin puolelle. Oli valloitettu suuret alat hyviä maita ja kaadettu ne kaskeksi. Oltiin varmoja siitä, että Teofilus olisi takaisin palattuaan hyvin tyytyväinen tuohon tekoon. Sillä nythän ei munkkien enää tarvinnut luottaa niin paljon köyhien karjalaiskalastajien almuihin kuin ennen, vaan he voivat jo itsekin hankkia syömätarpeensa, vieläpä vuorostaan auttaa karjalaisiakin, jos niin tarvittiin.
Kun Jorma oli joskus sattunut näkemään viljan jakamista, muisti hän sen nyt, meni varastoon, otti sieltä vähän väliä suuret kantamukset ruokaa ja jakoi sitä tarvitseville. Mutta Nikitin huomasi pian suuret vajaukset viljasäkeissä ja arvasi erakkolan toimeentulon olevan tulevana talvena vaarassa, jos vain poika saisi sillä tavoin jatkaa hyväntekeväisyyttään. Toiselta puolen hän oli kyllä iloinen siitä perinpohjaisuudesta, jolla Jorma toimitti yksinpä munkkien ainoan ravinnon jakamisenkin. Mutta salaa hän kuitenkin koetti kääntää pojan harrastukset erakkolan rajain sisäpuolelle takaisin, ennenkuin nälkä ja siitä johtuvat Stefanin riehumiset uhkaisivat heitä jokaista. Jos lempeä Teofilus vain olisi tullut takaisin, niin silloinhan kyllä olisi voitu nähdä nälkääkin ilomielin, jos vain olisi voitu auttaa muita. Mutta nyt hän viipyi yhä, ja hänen sijaisensa muuttui päivä päivältä ankarammaksi.
Nikitin oli jo niin vanha, ettei hänen tarvinnut tehdä enää työtä, vaan hän kuului hartaudenharjoittajiin. Mutta nyt hän sai kuitenkin yht'äkkiä verrattoman työinnon ja seurasi Jormaa kaikkialle. Toiset munkit jo ihmettelivät Nikitinissä puhjennutta uutta elämää, sillä tämä oli koko erakkolassaoloaikansa ollut vaipuneena niin ankaraan mietiskelyyn, että hänen oli jo epäilty hautovan ajatusta siirtyä pois Kuhasalosta ja mennä johonkin yksinäiseen saareen erakoksi.
Nyt, istuessaan työpirtin kolpitsalla tai soudellessaan kalamatkoilla pitkin Pyhäselkää, antoi hän pojalle lisäoppia. Hän kertoi hämäläisten vainoretkistä, savolaisten tunkeutumisista karjalaisten alueille, Ruotsin rajasta ja monesta muusta. Mutta kuultuaan kaikesta poika kysyi heti:
»Miksi sitten Viipuri on Ruotsin puolella, vaikka sielläkin asuu karjalaisia? Miksei sekin kuulu Vatjan viidennekseen?»
Ja pitkiä kiertoteitä myöten piti Nikitinin selittää asia, vaikka se ukolle täisikin käydä ylivoimaiseksi. Ja lopputulos siitä oli, että Jorma nousi innostuneena veneen teljolle pystyyn ja huusi:
»Jospa minäkin saisin kerran tapella karjalaisten mukana!»
»Älä puhu syntiä, Jorma. Sinustahan tulee vielä kerran munkki.»
»Niin, niin, sepä se juuri surkeata onkin. Miksen minä saisi tapella muiden mukana, kun yhdeltä puolen tunkevat päälle venäläiset pajarit ja toiselta ruotsit? Ja karjalaisten täytyy olla siinä heidän keskessään ja kärsiä heitä.»