»Ilja oli inkeriläinen ja puhui samaa kieltä kuin karjalaiset ja savolaisetkin. Sentähden hän kiintyi heihin ja koetti heitä auttaa, vaikka he olivatkin hänen vihollisiaan.»
»No mikäs sinä sitten olet? Ettekö te kaikki ole samaa väkeä kuin karjalaiset ja Ilja?»
»Ei. Melkein kaikki meistä veljistä ovat venäläisiä.»
»Eikö venäläisten velvollisuus olekaan auttaa vihollisiaan samalla tavoin kuin ruotsien?»
Ukko jäi miettimään sopivaa vastausta, mutta ei kerinnyt vielä keksiä sitä ennenkuin poika kysyi jo lisää:
»Eivätkö karjalaiset tee sitten oikein, kun tappelevat venäläisiäkin vastaan samalla tavoin kuin ruotsejakin. Molemmathan ovat vihollisia.»
Vastausta ei tullut. Tuli vain pitkä hiljaisuus. Jorma antoi airojen olla liikkumatta, katsoi ensin Kuhasaloon päin, mistä matalat katot näkyivät mäeltä ja kello soi parhaillaan iltahartauteen. Sitten hän käänsi päänsä sinne, missä oli savolainen uudispirtti. Hän näytti miettivän jotakin, kenties vastausta siihen, mistä johtui, että vieraat pyrkivät tunkeutumaan tuohon rakkaaseen Karjalaan, toiselta puolen novgorodilainen valta uskonnon varjolla ja toiselta puolen ruotsit, nuo savolaiset kaskimaiden ja kalavesien perkaajat. Sitten sanoi Jorma kuin itsekseen:
»Mutta minä olen Ontron poika!»
Tuo oli enemmän kuin tunnustus kansallisuudesta. Se oli sodanjulistus, jonka pieni poika antoi tietämättään Kuhasalon erakkolalle. Ja juuri nuo Jorman sanat tulivat vielä kerran myöhemmin määräämään sekä Kuhasalon että pojan omankin kohtalon.
Munkki istui veneen perässä ja Jorma teljolla. Silloin vanhus tunsi kuin jotakin laskeutuvan hänen ja pojan välille; se oli jokin näkymätön hursti, joka tuli erottamaan tästä lähtien Jorman erakkolan kalliista venäläisistä veljistä. Nikitin katsoi lapsen jääkylmiä silmiä ja — häpesi, ei oman itsensä takia, vaan maansa vuoksi, joka tahtoi ostaa karjalaiset orjikseen kasteella ja leivänmuruilla.