»Jos olet nyt mies, niin anna mennä!»
Jorma tunsi jo veren kohisevan päässään, kun häntäkin oli uskallettu lyödä pitkästä aikaa. Mutta vieläkin enemmän kiukutti karjalaisten miesten nauru ja pilkkasanat. Kaikki tuntui sumenevan aivoissa. Hän koppasi säkin vierestään, astui pöydän luo ja humautti sillä heittäjäänsä korville oikein olan takaa. Ja siinä olikin jo tarpeeksi, mitä yhden tappelun aloittajaisiksi tarvittiin.
»Sepä vasta mainio tälli!» — kuului jonkun huuto joukosta.
Samassa roikkui jo pari pajarin miestä kiinni Jorman ranteissa, mutta tämä tunsi siitä voimiensa vain kasvavan ja järkensä sammuvan. Raju nykäys edestakaisin käsillä ja vartalolla, ja kiinni pitäjät irtosivat kumpikin taholleen vieden pöydänkin nurin.
Tämä kaikki tapahtui aholla, jonka alla parinkymmenen sylen päässä oli puro. Joku huusi Jormalle:
»Uita purossa!»
Silloin tulivat jo loput asemiehistä hyppimään huutajan eteen. Mutta sen enempää miettimättä tämä kahmaisi lähintä vyötäisiltä, kantoi tuon rimpuilevan miehen puron korkealle rantapenkerelle, pyörähti siinä kerran saadakseen vauhtia ja paiskasi miehen puroon. Joku toinen seurasi hänen hyvää esimerkkiään, ja pian ei viidestä veronkantajasta ollut yksikään kuivalla maalla.
»Uikaa nyt, venäläiset, jos osaatte!» — huudettiin vielä maalta.
»Työnnetään verotavarat jäljestä!»
»Ei, ei viskata hyvää viljaa ja nahkoja puroon! Emme ole moskovalaisia rosvojakaan, siis olkoot paikoillaan!»