Jorma ei virkkanut enää mitään, sillä hän tiesi, ettei hän olisi osannut vastata tuohon enää muuten kuin härnäävästi.
»Huonoille teille olet sinäkin joutunut», jatkoi isäntä, »novgorodilaisten joukkoon olet ruvennut ja heidän oppejaan kannatat. Eikö meillä karjalaisilla ollut hyvä elää ja palvella omia haltioitamme ennenkuin pajarit, munkit ja muut koirat tulivat? Nyt ne säikyttelevät meidän haltiamme niin, etteivät kalatkaan elä vesissämme, riista metsissä, ja pellotkin menettävät kasvunsa. Eikä siinäkään ole vielä kylliksi, vaan omien kylien miehet alkavat jo vainota toisiaan kuin karhut lehmäkarjoja. — Heitä sinäkin ajoissa pois tuo kaapu ja rupea oikeaksi karjalaiseksi ennenkuin kaikki on myöhäistä! Olet niin hyvännäköinen mies, jotta on aivan sääli, kun olet joutunut väärälle puolelle.»
»En minä ole sen vääremmällä kuin— — —», yritti Jorma pistää väliin, mutta toinen keskeytti hänet:
»Olet, varmasti olet, sillä sinä olet juuri pajarien ja munkkien joukkoa! Mutta täytyyhän sinun itsekin ajatella niin paljon, että olet kavaltaja, jos menet vihollisen valtaherrain puolelle.»
Nyt ei Jorma enää sietänyt enempää, vaan hyppäsi pystyyn ja kivahti:
»Se on vale! Olihan Iljakin yhtä hyvä mies kuin muutkin, vaikka — — —»
»Älä suutu, nuorimies, vaan pysy rauhallisena tämän pirtin sisällä! Tuolla tavoinhan ne toisetkin alkoivat riehua täällä. -— Ilja oli kyllä hyvä mies, mutta hänkin palveli vääriä isäntiä. Ilja luuli tekevänsä hyvää tälle maalle, kun kastoi ihmiset novgorodilaisten oppiin. Mutta hän ei osannut aavistaa, mitä pahaa hänen uskontonsa oli jälkeenpäin saava aikaan. Ja sinusta tulee aivan samanlainen. Sinä olet vielä sokea etkä huomaa, että entiset rauhalliset ja onnelliset ajat ovat olleet ja menneet. Ja kuten jo sanoin, eivät ne ajat tule takaisin, ennenkuin meillä on taas Ontron kaltainen mies ja viimeinenkin novgorodilainen ajettu täältä pois. Usko pois minua, sillä minä olen vanhempi ja viisaampi! — Ja koskapa nuoresta polvesta ei näy olevan enää mihinkään, olen minä ajatellut koota itselleni joukkoja niin paljon, että voin tapella taas yhtä vahvasti kuin isäsi aikoihin.»
Jorma oli löytänyt tähänastisista vastustajistaan kaikkein pahimman. Tuo oli yksi niitä ruhtinaita, joita joskus tapaa perään antamattomana, säikkymättömänä ja varmaryhtisenä istumassa suomalaispirttien pöydän päässä. Tuollainen kai oli Jorman isäkin ollut tällä samalla paikalla? Miksei poika ollut pitänyt isän paikkaa omanaan ja hallinnut sitä?
Suuren tietäjän ja päällikön poika oli nyt jo löytänyt parempansa, ja tuntui kuin raskas käsi olisi laskeutunut hänen olkapäälleen ja painanut hänet takaisin istualleen, kun isäntä oli lausunut viimeiset sanansa.
Sitten sanoi isäntä jo ystävällisemmin: